Tässä sitä taas ollaan. Vastaanottamassa palautetta. Syke kohoaa, kädet hikoavat. Vaikutan äreältä, piittaamattomalta, vihaiselta. Mitä voisin tehdä, jotta en tuntisi joka kerta näin?

"Pitää antaa tunteiden tulla ja mennä"

Pitää ajatella, että tätä tämä nyt on. Pitää antaa tunteiden tulla ja mennä, ei saa tarttua niihin, pitää ajatella, että tulkoon. Tulkoon kipu, tulkoon pelko, tulkoon puolustus. Tulkoon kaikki mitä tulee, tulkoon oikein kunnolla. Ja sitten antaa niiden virrata läpi, läpi kehon, virrata ja olla jättämättä mitään kehoon. Pitää ajatella, että tätä tämä nyt on, tätä tämä tulee aina olemaan. Niin kauan kuin kirjoitan ja haluan näyttää kirjoitustani jollekulle, tulen olemaan avoin, haavainen, haavoitettu. Tulen olemaan vahva ja heikko yhtä aikaa. Tulen nielemään ylpeyteni ja kääntämään pääni. Tulen vastaanottamaan tunteita. 

Pitäisi ajatella tunteita aaltoina, virtana. Tunne tulee ja menee, ei jää asumaan. Ei saa ottaa kiinni vaan pitää antaa mennä. Katso, tuolta tulee puolusreaktio. Se haluaisi sanoa “mutta kun” ja “katsos kun” ja “minun mielestäni”. Antaa sen sanoa. 

Ja sitten päästän irti. Kas näin, se on vain yksi tunne. Pitäisi ajatella tunteita tunteina eikä loppuelämän tuomioina. Pitäisi nousta kattoon tarkastelemaan ja nauramaan niille. Katso nyt tuota puolustusta, se yrittää aivan valtavasti näyttää osaamistaan. Ei sen tarttisi noin kamalasti ponnistella ja yrittää. 

Tunne on vain tunne. Se tulee ja menee. Se tulee ja menee. Kirjoitan niin monta kertaa “se tulee ja menee” kuin on tarvetta. Se tulee ja menee. Ja antaa sen tulla ja antaa sen mennä. Viuh, pelko, viuh epäonnistumisen pelko, viuh, pelko siitä ettei saa muiden hyväksyntää, viuh tuolta tulee taas selitykset, osin ontuvat, osin ihan oikeat. Joka tapauksessa selitykset. Jaaa näin, nyt ne menivät. 

"Palkita itseään kakkukahveilla"

Ajatella palautetta onnistumisena. Palkita itseään kakkukahveilla aina, kun joku antaa palautetta. Joku käyttää aikaa minuun. Palkita itseään siitä, että jaksoi taas tämänkin kerran. Jaksoi vaikka jossain vaiheessa tuntui, että ei jaksa. Että haluaa ottaa tunteen ja olla siinä. Mutta sitten vain päästi irti.

Ajattele tunnetta vain tunteena. 

Mieti, pystyin ottamaan kokonaisia sivuhenkilöitä ja sivujuonia pois, noin vain napsaisemaan! Sehän oli isoa, valtavaa muutosta! Ja minä pystyin siihen, vau, oikeasti, en olisi koskaan rehellisyyden nimissä uskonut, että pystyisin siihen. Pystyisin ottamaan vastaan palautetta ja muokkaamaan teostani niin paljon kuin sitten lopulta tein. Siinä olisi pitänyt olla jo juhlan paikka. Olkoon se juhla tänään. Juhla sille, että pystyin siihen! Silloin annoin tunteen vain mennä ohi, en napannut siitä kiinni. Ajattelin teosta mekaanisena suorituksena. 

Niin, ajattele tekstiä mekaanisena suorituksena, ei tunteeni jatkeena. Teksti ei ole tunteideni jatke, ei minä. Se on tekstiä, jota voi muokata. Mekaaninen suoritus. Sana pois tuolta, sana pois täältä. 

Minuus ei ole kiinnittyneenä noihin sanoihin. Minä en ole kiinnittynyt noihin sanoihin. Olen mekaanisen työn mekaaninen tekijä.

"Olen hyvä huonona"

Ajattele, että minun ei tarvitse olla valmis koskaan. Plääh, se on menettänyt merkityksensä.

Mekaanisen työn ei tarvitse olla valmis koskaan. Plääh.

Olen hyvä vääränä ja huonona. Noin, vähän parempi. En halua ajatella, että jonain päivänä olen vähemmän huono ja väärä. Haluan ajatella, että ihmisarvoni ei riipu siitä, vaikka olen huono ja väärä. Kerta en saa itseäni ajattelemaan, etten olisi väärä, saisinkohan itseni ajattelemaan, että olen hyvä vääränä ja huonona. 

Olen hyvä vääränä ja huonona. 

Tekisi mieli ripustaa tuo lause seinälle. Ehkä teenkin niin.