“Jokainen Palestiinan juutalainen on vähän arabi, eikä yksikään Israelin arabi voi väittää, etteikö hänessä olisi aavistus juutalaista.”

Yasmina Khadra eli oikealta nimeltään Mohammed Moulessehoul (kyllä, epätavallisesti mies naisen nimellä!) kirjoitti vuosituhanteen vaihteessa ajankohtaisen kirjan Israelista ja siellä asuvista arabeista ja juutalaisista. Kuten tunnettua, arabien ja juutalaisten välinen kärhämä on kasvanut milloin veriseksi sodaksi, milloin rotusyrjinnäksi ja teloittamiseksi. Khadra kuvaa tätä syrjintää päähenkilönsä Aminin kautta, joka on arabi taustaltaan mutta on halunnut unohtaa arabitaustansa ja sulautua juutalaisten joukkoon.

Amin on taitava kirurgi, jolla on mukava vaimo ja hieno asunto sekä arvostettu asema kirurgina. Kaikki muuttuu, kun Tel Avivissa räjähtää itsemurhapommittajan pommi - ja Aminille paljastuu, että hänen vaimonsa on radikalisoitunut ja on juurikin tuo kyseinen itsemurhapommittaja. Miksi vaimo radikalisoitui? Ja eritoten: Miksei Amin tajunnut mitään ennen kuin oli liian myöhäistä?

Khadra taitaa erityisesti pitkät, polveilevat dialogit, jotka ajoittain muuttuvat monologeiksi. Dialogit eivät ole puuduttavia, sillä ne ovat filosofisia, pohdiskelevia ja mietteliäitä. Postauksen alun siteeraus on Aminin itsensä suusta, ja se liittyy erakon kanssa käymään keskusteluun. Juuri tuo kyseinen keskustelu on koko kirjan kliimaksi-kohta, siinä Khadran ajatus on terävimmillään ja argumentointi vakuuttavaa. Keskustelu erakon kanssa jatkuu näin:

“Olen täysin samaa mieltä kanssasi. Miksi saman kansan verenperilliset jatkavat tällaista vihanpitoa?”

“Siksi ettemme ole ymmärtäneet paljoankaan profeettojen puheista emmekä elämän perusasioista.”

Hän nyökkää surullisena.

“Mitä sitten pitäisi tehdä?” hän kysyy.

“Ensinnäkin päästää hyvä Jumala vapaaksi. Hän on jo riittävän kauan ollut kiihkouskovaisuutemme panttivankina.”

Voi otaksua, että juuri tuo ajatus, ajatus Jumalan vapauttamisesta kiihkouskovaisilta, on kirjan ydin, tietyllä tapaa kirjan opetus. Se pyrkii luomaan yhteyden kahden kansan välille.

Mutta opetus ei pääty siihen. Ironista ja mielenkiintoista on, että Amin itse muuttuu vähitellen samanlaiseksi kuin niin suuresti paheksumansa uskonkiihkoilijat: pakkomielteiseksi totuuden etsijäksi. Kuin ääri-islamistit ikään, Amin janoaa totuutta, valaistusta, totuutta vaimonsa osuudesta itsemurhapommitukseen, ja tuo pakkomielle vie hänet yhä vaarallisimmille vesille. Lukija, ja ehkä myös Amin, tajuaa vasta viime metreillä, ettei Amin ole oikeastaan ole yhtään sen parempi kuin vaimonsakaan. Myös hänet voi sokaista jokin niin, ettei hän ajattele enää mitään muuta.

Yasmina Khadra: Attentaatti (WSOY, 2008, alk.per. 2005)

Suom. Lotta Toivanen