Voinko aloittaa huudosta?

Aloitan huudosta.

Toinen romaanini on nyt saanut virallisen nimensä - Hätähuuto ilmestyy toukokuussa 2026. Mikä Hätähuuto on, ja miten se on saanut alkunsa?

Hätähuuto alkaa huudosta - alkukantaisesta, massiivisesta, järisyttävästä huudosta. Se alkaa sen tiedon tajuamisesta, että ilmastokriisi on totta ja todellisuutta, eikä sitä saa epätodeksi enää millään.

Koko kirjoittamisprosessi alkoi elokuusta 2021, jolloin tajusin ensimmäistä kertaa ilmastokriisin massiiviisuuden ja todellisuuden. Se oli käännekohta, ei tietenkään oikeasti niin äkillinen ja pysäyttävä kuin tässä kuvaan vaan ennemmin pidemmän aikavälin päätepiste. Jokin nytkähti ja liikahti. 

Maalis-huhtikuussa 2022 aloin pitämään päiväkirjaa. Aluksi se oli vain yksittäisiä huomioita ilmastokriisistä, pahasta olostani, masennuksesta ja ahdistuksesta. Vähitellen päiväkirjamerkinnät kasvoivat esseemäisiksi pohdinnoiksi, ja siitä vähitellen kaunokirjallisemmiksi. Noin puolessa välissä vuotta 2022 tajusin, että ehkä päiväkirjamerkinnöistä voisi olla hyötyä muillekin - niille, jotka myös kokevat ilmastoahdistusta. Näin alkoi päiväkirjamerkintöjen matka kohti julkaisua.

Vaikka kirja kertoo ilmastokriisistä, ja se käsittelee paljon siihen liittyviä, pelottaviakin tunteita, kuten surua, ahdistusta ja pelkoa, se ei ole vain epätoivoinen huuto tai karjunta. Se on paljon muutakin. Se on pieniä, toiveikkaita arjen hetkiä. Se on raivoisaa toivon ja tulevaisuuden kuvittelemista ja etsimistä. Se on hapuilua tuntemattomaan. Miltä tulevaisuus tulee näyttämään? Miten elää ilmastokriisissä niin, että ei vain selviydy vaan oikeasti elää? 

Kirja perustuu suurelta osin minun omiin, aitoihin päiväkirjamerkintöihin. Mutta koska genrenä on autofiktio, ja kirja julkaistaan fiktion puolella, olen totta kai ottanut vapauksia siinä, miten tarinaa kerron. Kirjan kertoja yhtä aikaa olen minä ja yhtä aikaa ei ole minä. Kirjan kertoja pohtii omaa elämäänsä laajemminkin: sitä, mistä hän on tullut ja kuka hän oikein on.

Kirjan lähestyessä linkkaan tänne kustantajani Kaarna kustannuksen esittelyn kirjasta. Sitä odotellessa toivotan kaikille mukavaa talven jatkoa - pian tekin pääsette tutustumaan tähän teokseen, jota olen hautonut kohta jo neljä vuotta! 

Vappuna iloitsimme uuden kustannussopimuksen allekirjoittamista. Toisinkoiseni eli toisen romaanini julkaisee Kaarna kustannus, ja sen teemana on ilmastokriisissä eläminen ja selviytyminen. Romaani tulee olemaan autofiktiota, ja se käsittelee surua, luopumista ja pelkoa, jota joudumme ilmastokriisissä kokemaan. Alustava julkaisuaika on toukokuussa 2026. Kiitos Kaarnalle siitä, että luotitte tekstiini ja näitte siinä potentiaalia!

Kolme sarjakuva-albumia, kolme erilaista lähestymistapaa mieleen, terveyteen ja sairaanhoitoon. Kirjoja yhdistää se, että jotain on järkkynyt, mennyt sijoiltaan, pois paikoiltaan. Oli se sitten mieli tai aivojen verenkierto. 

Memento mori, Tiitu Takalo (WSOY, 2020)

Kun palkittu sarjakuvataiteilija saa nuorena aivoverenvuodon, hän joutuu kohtaamaan sen, ettei olekaan horjumaton ja kuolematon. Kun ensijärkytyksestä on toivuttu ja kuntoutus alkanut, ei mieli osaakaan enää tehdä sitä, mitä hän on aina tehnyt: piirtää sarjakuvia. Se kuvaa hoivaa, hoitoa ja parantumista kauniilla tavalla. 

Olin melko varma, että olisin tänne blogiin teoksesta joskus jotain kirjoittanutkin, mutta en löytänyt sitä enää. Teos ei siis ollut minulle uusi, mutta halusin palata siihen, niin syvän jäljen se ensimmäisellä kerralla teki. Memento moria pidetään Tiitu Takalon tähänastisen uran pääteoksena, eikä ihme: se on vaikuttava, koskettava kuvaus Takalon omasta kamppailusta terveytensä kanssa. 

Ensimmäisellä lukukerralla muistan kiinnittäneeni huomiota siihen, kuinka kliinisesti, välillä kylmästikin hoitajat ja lääkärit Takaloa kohtelivat. Kuinka hän tunsi välillä itsensä omien sanojensa mukaan räsynukeksi, jolla ei ollut itsenäisyyttä eikä itsemääräämisoikeutta.

Toisella lukukerralla huomio kiinnittyi hoivan ja hoidon lämpimään, kauniiseen puoleen: Siihen, kuinka kauniisti Tiitun ja hänen puolisonsa Mikon välistä rakkautta ja huolenpitoa kuvataan. Siihen, kuinka jo yksi yksittäinen ystävällinen ja lämmin hoitaja voi helpottaa sairaan oloa. Siihen, kuinka Tiitu kuntoutusprosessinsa aikana pystyy reflektoimaan omaa elämäänsä ja toteamaan: Hän on tehnyt sittenkin oikeita valintoja elämässään ja on varsin onnellinen. 

Katkenneita lankoja - Tarinoita työuupumuksesta (Atena, 2020)

Sarjakuva-antologia kerää sarjakuvataiteilijoiden piirtämiä tarinoita työuupumuksesta. Sen ovat toimittaneet Anssi Vieruaho ja Karoliina Korhonen. Osa sarjakuvista perustuu omakohtaisiin kokemuksiin, osaan taiteilijat ovat tehneet tiedonkeruuta.

Jännittävästi sekä tässä että äskeisessä Takalon teoksessa käsitellään työtä: sitä, kun ei pystykään tekemään työtä. Kun on luonut itselleen identiteetin, joka pohjautuu työn tekoon - ja kun työtä ei voikaan tehdä, ajattelee itsensä arvottomana ja laiskana. Nämä kaksi teosta resonoivatkin hyvin keskenään, sillä ne paljastavat molemmat tarinoita töiden ulkopuolelta. Kun keho ei enää jaksa, tai kun keho ei muuten kykene tekemään työtä. Eikö ihminen olekaan arvokas vain olemalla, vaikkei tekisikään töitä?

Osa sarjakuvista on ehkä liiankin samanlaisia keskenään. Uusia näkökulmia loppuunpalamiseen ei enää juuri tule kirjan loppupuolella. Ehkä se ei haittaa, ehkä se päinvastoin korostaa sitä, kuinka samanlaisia tarinat työuupumuksesta ovat riippumatta alasta, ammatista tai persoonasta. Selvästi yhteiskunnassamme on jotain pahasti pielessä, kerta ihmiset toisensa perään palavat loppuun samalla, kuluttavalla ja traumatisoivalla tavalla.