Lauantai 16.10.2004

Torstai-illat avoimen yliopiston kirjallisuusluennoilla ovat ainoat hetket, kun kallossani ei kohise kuolema ja kauhu, tyhjyys, rumuus ja viha. Luen, ja pääsen pois itsestäni, tästä paikasta. 

s. 236

Vuonna 2012 Anne Rossi-Horton pikkusisko tekee itsemurhan. Sisko jättää Annelle omat päiväkirjansa noin 20 vuoden ajalta, yhteensä kymmeniä kirjoja. Anne alkaa käymään kirjoja lävitse selvittääkseen, kuka sisko oli ja miksi hän halusi kuolla. Samalla hän itse kirjoittaa omia ajatuksiaan selvemmäksi. Kestää kymmenen vuotta, kunnes päiväkirjat saavat lopullisen muotonsa, yhtenä kirjana.

Tällaisesta kirjasta on vaikea sanoa mitään, mikä ei kuulostaisi kliseiseltä. Siispä aloitan siitä, miten itse näen kirjan: Se on raivokas pyrkimys ymmärtää, ymmärtää menneisyyttä. Se on samalla kertomus köyhyyden kierteestä ja sosiaalisesta eriarvoisuudesta, siitä, miten köyhyys kulkee lapsuudesta aikuisuuteen saakka. Se on tärkeä kuvaus siitä, miten köyhyys ei ole oma valinta, ja sieltä poisnouseminen on vaikeaa, koska yhteiskunta ei tue tarpeeksi. Kirja näyttää myös se, miten mielenterveyden ongelmat ole vain yhden henkilön ongelmia vaan kaiken taustalla on yhteiskunnassa yleinen arvottomuuden kokemus, kokemus siitä, ettei ole mitään muuta kuin rahaa, kuluja, menoeriä. 

Minä näen tämän vahvasti yhteiskunnallisena kritiikkinä, osoituksena siitä, että suomalainen yhteiskunta on unohtanut haavoittuvimmassa asemassa olevat. Toisaalta näen tämän myös pettymyksen purkauksena, Annen omana selviytymiskamppailuna. Hän on yhtä pettynyt yhteiskuntaan kuin siskonsa oli. Hän vain yrittää selvitä tästä hengissä, toisin kuin siskonsa selvisi. 

Palatakseni kirjaan ja sen rakenteeseen tarkemmin: Kirja koostuu siis etupäässä siskon päiväkirjamerkinnöistä, aidoista sellaisista. Siksi kirja on niin uniikki, erityinen. Se on ikään kuin museoitu versio päiväkirjamerkinnöistä, kulttuurihistoriallinen reliikki. Päiväkirjamerkintöjen lomaan on ripoteltu Annen omia ajatuksia ja muistoja sekä otteita Minnan gradusta, jonka hän sai valmiiksi vain kuukausia ennen itsemurhaansa (sekä Annen ajatuksia että Minnan gradua olisi kyllä saanut olla lisääkin!).

Gradumerkintöjen lisääminen tuntuu varmaan ulkopuolisesta hämmentävältä, mutta juuri ne täydentävät loistavasti kirjan muuta tekstimateriaalia: Minna nimittäin tutki gradussaan köyhyyttä, tai tarkemmin sanottuna erään kirjailijan kuvauksia köyhyydestä, eli juuri sitä teemaa, jota hän itse eli päivittäin, oikeastaan koko elämänsä lapsuudesta kuolemaansa asti. 

Kirja on paksu, ja päiväkirjamerkintöjä on niin paljon, että niihin melkein hukkuu. Kirja toimiikiin siis parhaiten, jos sitä katsoo siitä näkökulmasta, että merkinnät ovat osa kulttuurihistoriallista dokumentaatiota, ja niiden tarkoituksena on kirjata tarkkaan ylös Minnan ajatuksia.

Mietin pitkään, että olisi ollut ihanaa, jos päiväkirjamerkintöjä olisi vielä enemmän analysoitu ja pyritty aktiivisemmin pohtimaan, miksi itsemurhat ovat yleisiä - ikään kuin katsomaan Minnan tarinaa laajemmasta näkökulmasta. Ehkä tämä ei kuitenkaan ollut Annen tarkoitus, eikä edes hänen tahtonsa. Ehkä tällainen analyysi tuntuisi jopa kylmältä, liian ulkopuoliselta - ja ehkä se olisikin liian kylmää, ulkopuolista. Se pitäisi osata tehdä taiten, niin, ettei Minna unohdu, huku sen syövereihin. Ettei Minnaa itseään pistettäisi taas johonkin kategoriaan, köyhyyteen, köyhän leimaan. Minna oli paljon muutakin kuin köyhyytensä ja masennuksena ja syömishäiriönsä, ja nyt myös se näkökulma tulee esille kirjassa. Nyt myös muut Minnan elämän osa-alueet tulevat esille.

Ehkä Anne halusi säilyttää siskonsa edes jollain tavalla, ja siihen kirja on hyvä vastaus.

Miksi hengitys on niin olennainen elämälle? Mitä tapahtuu jos ei hengitä? Miten hengittää veden alla, entä taivaissa? Kuka hengittää ensimmäisen kerran, kuka viimeisen?

Laura Tresselin proosarunoteos Hengitys vie lukijan meren syvyyksiin, sairaalan käytäville ja lapsen uimakouluun. Kaiken taustalla toimii elintärkeä rytmi, jota ei voi karata eikä peittää: hengitys. Tressel on lähtenyt tutkimaan sitä, miten kaikenkattava asia hengitys on - ja mitä tapahtuu, jos joutuu paikkaan, jossa ei voi hengittää.

Teoksen teema saattaa kuulostaa yksinkertaiselta ja tylsältä, mutta Tressel saa siitä revittyä kyllä kaiken irti. Hän on selvästi tehnyt taustatyötä ja osaa kuvata esimerkiksi sitä, miten vapaasukeltaja pystyy sukeltamaan kymmenien metrien syvyyteen ilman lisähappea. 

Lumouduin Tresselin teoksesta. Se on lyhyt, vain 76 sivua, mutta se on syvä kuin meri. Jokaisessa sanassa on tarkkuutta, jokaisessa kerrotussa asiassa on syvempää sanomaa. Se on kaunis ja koskettava, se vie ihmisen elämän alkuun ja loppuun, syntymään ja kuolemaan, sekä kaikkeen siltä väliltä.

Ehkä tämä alkaa olla klisee mutta sanon sen silti: Tresselin teos on hyvä esimerkki yksityisestä yleiseen -lähestymistavasta. Hengitys on yhtä aikaa hyvin intiimi ja yksityinen asia, jokaisella meistä on oma hengitys, mutta loppujen lopuksi se kuvaa ihmiseläintä yleisellä tasolla. Se kertoo, miten hengitys on muovannut meitä ihmisinä. 

Erityiskiitokset kahdelle kuvarunouden keinoja hyödyntävälle runolle, joita tutkin monta minuuttia putkeen. Ne ovat harkittuja, ja niissä on tarkkaan mietittyjä yksityiskohtia.

Ainoa miinus tulee tylsästä ja perin tavanomaisesta kannesta, joka ei lopulta kerro mitään teoksesta. Älkää siis antako kannen häiritä vaan uskaltakaa tarttua tähän teokseen!

Laura Tressel: Hengitys

WSOY, 2020

Taantuvan tasa-arvon kirkko on esseekokoelma Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nykytilanteesta ja sen suhteesta tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen. Kirjan kirjoittaminen alkoi vuonna 2018, kun naisten pappeuden hyväksymisestä tuli kuluneeksi kolmekymmentä vuotta. Sen lähtökohtana on kysymys: Voiko tasa-arvo ja evankelis-luterilainen kirkko kuulua yhteen?

Kirjan kirjoittajat ovat pappeja, uskonnon opettajia ja kirkon maallikkojäseniä. Kirjoittajiin kuuluvat esimerkiksi tuomiorovasti Satu Saarinen, nuorisotyönohjaaja Helena Kauppila ja feministiteologiasta väitellyt Anni Tsokkinen. Kirja koostuu neljästä eri osasta, Naisille kuuluva pappeus, Kirkkoon mahtuu vain kaksi sukupuolta, Keitä varten kirkko on? ja Tämän päivän ja huomisen kirkko. Kirjan alkuun ja loppuun on koottu kaunokirjallisempia esseitä, joista moni on hyvin henkilökohtaisia ja intiimejä. Kirjan keskellä on kaksi tieteellisempää artikkelia, jotka tuovat jämäkkyyttä ja ryhtiä kirjan rakenteeseen.

Ensimmäinen osa kertoo nimensä mukaisesti naisten pappeuden historiasta ja heidän tämänhetkisestä tilanteestaan. Toinen osa keskittyy sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja niiden moninaisuuteen kirkossa. Kolmas osio ei ole samalla tapaa selkeärajaisesti fokusoitunut kuin muut osat. Sen teemana on pettymys nykyiseen, patriarkaaliseen kirkkoon. Se sisältää kirjan kaikkein herkimmät ja koskettavimmat artikkelit. Neljäs ja viimeinen osa luotaa katsetta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuuteen. Siinä käsitellään niin ruumiillisuutta ja kehollisuuden tärkeyttä kirkossa kuin sitä, miten kirkon tulisi olla tulevaisuudessa joustavampi. 

Kipuileva kirkko

Vaikka jo kirjan nimessä ja takakannessa puhutaan kirkon tasa-arvon taantumisesta, itse en kirjasta tätä huomannut. Taantumuksesta tällä nimellä puhuvat vain pari artikkelia, ja nekin ottavat asian esille ikään kuin itsestäänselvyytenä. Esimerkiksi lopussa pappi ja järjestöjohtaja Minna Mannert kertoo tasa-arvon taantumuksen juontavan juurensa laajempaan yhteiskunnalliseen kriisiin, mutta hän ei kerro, missä tuo tasa-arvon taantumus näkyy.  

Ehkä olen niin vaikuttunut kirjan artikkeleista, että toivon ja uskon nimenomaan tasa-arvon saavan jalansijaa kirkossa, enkä siksi näe taantumusta. Kirjan artikkeleista saa sen kuvan, että evankelis-luterilainen kirkko on kipuilemassa ja tasapainoilemassa konservatiivien ja liberaalien välillä. Kirkko on menossa hitaasti (tosin melko epävarmasti) kohti yhdenvertaisuutta. Kuten pappi Henna Salo sanoo artikkelissaan, tilanne on muuttunut vain siten, että epäkohdat ovat nousseet äänekkäämmin esille, ei niinkään, että niitä olisi ollut ennen 2000-lukua vähemmän tai enemmän.

Silti koko kirjan viimeinen lause tuntuu utopistiselta, ja sellaiseksi se on varmaan tarkoitettukin: “Entä jos kirkko olisi tulevaisuudessa tasa-arvon edelläkävijä?”

Herkkyys on kirjan vahvuus

Taantuvan tasa-arvon kirkko tuo mielestäni kaivattua herkkyyttä tasa-arvokeskusteluun. Kirjan henkilökohtaiset kertomukset tytöttelystä, vähättelystä ja syrjinnästä ovat koskettavia. Esimerkiksi kirkon maallikkojäsenten Outi ja Aino-Maija Elonheimon artikkeli siitä, kuinka he ovat joutuneet kokemaan homovihaa omassa kotikirkossaan, valaisee hyvin sitä, mistä oikein puhutaan, kun puhutaan samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä. Puhutaan ihmisistä ja ihmisten välisestä rakkaudesta, ei jostain “niistä” tai “muista”.

Mielestäni kirja on samalla vastalause sille, että artikkelin kirjoittajien tulisi olla kivikasvoisia ja luetella faktoja, jotta heidät otettaisiin tosissaan. Kirja antaa tilaa ihmisten omaäänisyydelle ja tunteellisuudelle. Se näyttää, että tunneperäinen kokemus voi olla yhtä valaiseva ja tärkeä kuin faktojen kertominen. Se ei tarkoita, että faktat unohdettaisiin, vaan niiden rinnalle nostetaan toinen yhtä tärkeä elementti.

Taustalla monessa tekstissä on hätä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenkadosta. Esimerkiksi pappi Eeva-Kaisa Rossi toteaa, että yhä useammat suomalaiset hakeutuvat uushenkisyyden pariin. Samalla hän toivoo, että henkisyys ja kehollisuus olisivat samalla tavalla yhtä evankelis-luterilaisuudessa kuin joogassa. Hänellä on sama toive kuin monella muullakin kirjan kirjoittajista: Kirkon tulisi muuttua joustavammaksi. 

Toinen tärkeäksi nouseva teema on pettymys. Erityisesti kirjan kolmas osio kuvaa, kuinka kirkon aktiivit ja muut sen lähellä olevat ovat kyllästyneitä ja pettyneitä kirkon hitaaseen kehitykseen. Kolmannessa osassa kuullaan esimerkiksi herkkä, proosan ja esseen rajoja rikkova teksti Kirje kirkolle: Tänä iltana irrotan otteeni sinusta. Siinä kirkon maallikkojäsen Tiina Kristoffersson puhuttelee kirkkoa ja yrittää pysyä kirkon luona, vaikka se tuntuu vaikealta.

Taantuuko kirkko?

Jos kirjassa esitellyt näkemykset kantavat pidemmälle ja saavat jalansijaa laajemminkin kuin feministiteologien piireissä, näyttää tulevaisuus tasa-arvon suhteen valoisalta. Mutta on varsin ymmärrettävää, että monet kirjan kirjoittajat ovat pettyneitä ja turhautuneita nykytilanteeseen, joka tuntuu pysyvän paikoillaan vuodesta ja jopa vuosikymmenestä toiseen. 

Rehellisyys, henkilökohtaisuus ja herkkyys tekevät Taantuvan tasa-arvon kirkosta kokonaisen, ehyen kirjan. Pettymys ja ilo, toivo ja epätoivo vuorottelevat kirjoittajien esseissä. Esseet näyttävät, kuinka vaikeaa on välillä rakastaa Kristuksen kirkkoa, kun se ei tunnu rakastavan takaisin. 

Taantuvan tasa-arvon kirkko

Toim. Anni Tsokkinen

Kustantamo S&S, 2019

Tässä sitä taas ollaan. Vastaanottamassa palautetta. Syke kohoaa, kädet hikoavat. Vaikutan äreältä, piittaamattomalta, vihaiselta. Mitä voisin tehdä, jotta en tuntisi joka kerta näin?

"Pitää antaa tunteiden tulla ja mennä"

Pitää ajatella, että tätä tämä nyt on. Pitää antaa tunteiden tulla ja mennä, ei saa tarttua niihin, pitää ajatella, että tulkoon. Tulkoon kipu, tulkoon pelko, tulkoon puolustus. Tulkoon kaikki mitä tulee, tulkoon oikein kunnolla. Ja sitten antaa niiden virrata läpi, läpi kehon, virrata ja olla jättämättä mitään kehoon. Pitää ajatella, että tätä tämä nyt on, tätä tämä tulee aina olemaan. Niin kauan kuin kirjoitan ja haluan näyttää kirjoitustani jollekulle, tulen olemaan avoin, haavainen, haavoitettu. Tulen olemaan vahva ja heikko yhtä aikaa. Tulen nielemään ylpeyteni ja kääntämään pääni. Tulen vastaanottamaan tunteita. 

Pitäisi ajatella tunteita aaltoina, virtana. Tunne tulee ja menee, ei jää asumaan. Ei saa ottaa kiinni vaan pitää antaa mennä. Katso, tuolta tulee puolusreaktio. Se haluaisi sanoa “mutta kun” ja “katsos kun” ja “minun mielestäni”. Antaa sen sanoa. 

Ja sitten päästän irti. Kas näin, se on vain yksi tunne. Pitäisi ajatella tunteita tunteina eikä loppuelämän tuomioina. Pitäisi nousta kattoon tarkastelemaan ja nauramaan niille. Katso nyt tuota puolustusta, se yrittää aivan valtavasti näyttää osaamistaan. Ei sen tarttisi noin kamalasti ponnistella ja yrittää. 

Tunne on vain tunne. Se tulee ja menee. Se tulee ja menee. Kirjoitan niin monta kertaa “se tulee ja menee” kuin on tarvetta. Se tulee ja menee. Ja antaa sen tulla ja antaa sen mennä. Viuh, pelko, viuh epäonnistumisen pelko, viuh, pelko siitä ettei saa muiden hyväksyntää, viuh tuolta tulee taas selitykset, osin ontuvat, osin ihan oikeat. Joka tapauksessa selitykset. Jaaa näin, nyt ne menivät. 

"Palkita itseään kakkukahveilla"

Ajatella palautetta onnistumisena. Palkita itseään kakkukahveilla aina, kun joku antaa palautetta. Joku käyttää aikaa minuun. Palkita itseään siitä, että jaksoi taas tämänkin kerran. Jaksoi vaikka jossain vaiheessa tuntui, että ei jaksa. Että haluaa ottaa tunteen ja olla siinä. Mutta sitten vain päästi irti.

Ajattele tunnetta vain tunteena. 

Mieti, pystyin ottamaan kokonaisia sivuhenkilöitä ja sivujuonia pois, noin vain napsaisemaan! Sehän oli isoa, valtavaa muutosta! Ja minä pystyin siihen, vau, oikeasti, en olisi koskaan rehellisyyden nimissä uskonut, että pystyisin siihen. Pystyisin ottamaan vastaan palautetta ja muokkaamaan teostani niin paljon kuin sitten lopulta tein. Siinä olisi pitänyt olla jo juhlan paikka. Olkoon se juhla tänään. Juhla sille, että pystyin siihen! Silloin annoin tunteen vain mennä ohi, en napannut siitä kiinni. Ajattelin teosta mekaanisena suorituksena. 

Niin, ajattele tekstiä mekaanisena suorituksena, ei tunteeni jatkeena. Teksti ei ole tunteideni jatke, ei minä. Se on tekstiä, jota voi muokata. Mekaaninen suoritus. Sana pois tuolta, sana pois täältä. 

Minuus ei ole kiinnittyneenä noihin sanoihin. Minä en ole kiinnittynyt noihin sanoihin. Olen mekaanisen työn mekaaninen tekijä.

"Olen hyvä huonona"

Ajattele, että minun ei tarvitse olla valmis koskaan. Plääh, se on menettänyt merkityksensä.

Mekaanisen työn ei tarvitse olla valmis koskaan. Plääh.

Olen hyvä vääränä ja huonona. Noin, vähän parempi. En halua ajatella, että jonain päivänä olen vähemmän huono ja väärä. Haluan ajatella, että ihmisarvoni ei riipu siitä, vaikka olen huono ja väärä. Kerta en saa itseäni ajattelemaan, etten olisi väärä, saisinkohan itseni ajattelemaan, että olen hyvä vääränä ja huonona. 

Olen hyvä vääränä ja huonona. 

Tekisi mieli ripustaa tuo lause seinälle. Ehkä teenkin niin.