Luettua: Kadonneet, Emilia Laatikainen
30.12.2020
Sarjakuvien tarkoituksena ei ole luoda skandaaleja, etsiä syyllisiä tai kauhistella - - Tavoite on jäsentää tieto yhdelle sivulle, jotta katoaminen saisi ansaitsemansa huomion, ja joku ehkä muistaisi lisää.
Näin Emilia Laatikaisen Kadonneet-teoksen takannessa perustellaan sitä, miksi sarjakuva-albumi kadonneista on nyt olemassa. Toden totta, Laatikainen on tehnyt valtavan taustatyön ja purkanut aitoja katoamistapauksia yhden liuskan mittaisiksi kertauksiksi siitä, kuka kadonnut henkilö oli, missä hän katosi ja milloin hänet nähtiin viimeksi.
Sarjakuva-albumin mukaan vuosittain kaikista kadonneista noin 20 jää ikuisesti kadoksiin. Juuri nämä henkilöt ovat kiinnostaneet Laatikaista. Keitä he olivat ja missä olosuhteissa katosivat?
Mutta pohjustetaan ensiksi sitä, miten Laatikaisen teos suhteutuu muihin vastaaviin teoksiin.
Tosipohjaisuus kiinnostaa mutta siinä piilee vaaroja
Truecrime eli tosirikoksiin perustavat tv- ja kirja-sarjat ovat suositumpia kuin ehkä koskaan. Tosin, pitää muistaa, että rikokset ovat aina kiehtoneet ihmisiä. Esimerkiksi Nuori voima -lehden numerossa 5/2020 käsitellään kattavasti sekä väkivaltaviihdettä että ns. arkkiveisutraditiota, jonka kaiut kantavat satojen vuosien päähän tähän päivään. Suosittelen lukemaan kyseisen numeron, jos väkivaltakulttuurin kuvaaminen fiktiossa ja osin faktassakin kiinnostaa.
Truecrime-skeneä on myös kritisoitu: Äskettäin Nelosen tuottamaa, huumemaailmaan sijoittuvaa sarjaa kritisoitiin sen positiivisesta kuvasta, joka glorifioi huumebisnestä. Truecrime-sarjoissa esitettyjen uhrien omaiset ovat myös kritisoineet eri sarjojen välittämää kuvaa heidän lähimmäisistään. Uhrien asemasta ja heidän suostumuksestaan on pidetty myös ääntä: Voiko kuolleen puolesta antaa suostumusta? Kenellä on oikeus näyttää toisen kuolemaa?
Myös Laatikaisen kohdalla törmäämme nopeasti ainakin yhteen polttavaan kysymykseen: Voiko kadonneen puolesta antaa oikeutuksen häntä koskevan tiedon julkaisuun? Entä jos hän on lähtenyt tarkoituksella pois? Omaisille kadonneen esille nostaminen saattaa tuoda sekä kaivattuja, uusia tietoja että avata vanhoja haavoja. Nopealla googlettamisella en löytänyt tietoa siitä, onko omaisia informoitu ja heiltä pyydetty lupa sarjakuva-albumiin, todennäköisesti on? Ainakin monen henkilön kohdalla joku omainen on kommentoinut katoamista tai esimerkiksi kadonneen luonnetta.
Usein sanotaan, että hyvä aikomus, tässä tapauksessa perustelut siitä, että joku muistaisi vielä jotain uutta, perustelee itse itsensä. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole, eivätkä kysymykset kadonneen oikeuksista ole pelkkää sananhelinää. Esimerkiksi käyvät sosiaalisen median etsintäkuulutukset tyylillä "hei sinä ruskeasilmäinen vaaleaverikkö" tai "vaimo kateissa, auttakaa". Viime vuosina on nostettu esiin, että some luo kieron mahdollisuuden tulla löydetyksi vaikkei haluaisi. Ex-mies tai oma, väkivaltainen huoltaja voi valehdella tai liioitella ihmisen olevan kateissa, jotta löytäisi tämän käsiinsä. Hyvää hyvyyttään (suoraan omaiselle) tietojaan luovuttava ei koskaan voi olla täysin varma, mikä tilanne on.
Pitää kuitenkin muistaa, että moni on kateissa tahattomasti, ilman omaa haluaan. Jokaisen velvollisuutena on välittää tietonsa eteenpäin poliisille.
Koskettavaa ja asiallista tietoa
Vaikka kysymykset kadonneen oikeuksista ovat välillä vaikeita, on tällaiselle asialliselle tiedolle, jota Laatikaisen sarjakuva-albumi edustaa, tilausta. Laatikainen ei revittele, ei liioittele, ei spekuloi. Hän näyttää yhdellä sivulla koottuna sen, mitä kadonneesta tiedetään. Välillä hän esittelee poliisin eri tutkintalinjoja sekä faktaa katoamisista noin ylipäätään. Eihän tätä pysty lukemaan liikuttumatta. Elämän hauraus, kuolevaisuuden muistaminen tulee iholle, ihmisten kohtalot tulevat iholle.
Tyylilajina sarjakuvan ehdottomiin vahvuuksiin kuuluu sen kyky luoda keveyttä silloin, kun sitä kaivataan. Vaikka tietoa on paljon, se on aseteltu selkeästi ja karttakuvia apuna käyttäen. Jokaisen ihmisen tiedot piirtyvät kunnioittavasti ja kauniisti esille.
Sarjakuvan voima on myös sen visuaalisuudessa: ihminen muistaa usein helpommin, jos se on esitettynä visuaalisesti hänen eteensä. Siksi juuri tällaisen kirjan tekeminen sarjakuvana on hyvä idea.
Kenen nimi nousee esille ja kenen hukkuu meluun?
Aina on ihmisiä, jotka kadonnutta muistelevat, vaikka lehdistö ja sosiaalinen media hiljenisi. Nopeasti lukija huomaa miettivänsä kysymyksiä siitä, kenen nimi nostetaan lehdistössä esille ja miksi jotkut jäävät unholaan. Teorioita voi heitellä ilmaan, mutta olen itse sitä mieltä, että esimerkiksi keski-ikäiset, hieman ehkä hämärillä teillä liikkuneet miehet jäävät helposti huomiotta. Onkin mukavaa, että kirjassa ihmisiä kohdellaan tasa-arvoisina, samanvertaisina.
Siinä piileekin tämän sarjakuva-albumin ydin. Kuten takakannessa sanotaan, "jokaisella kadonneella on oikeus tulla löydetyksi taustastaan, elintavoistaan ja virkavallan resursseista riippumatta".
Jokainen on arvokas.
Emilia Laatikainen: Kadonneet
Suuri kurpitsa, 2020
Esimerkkejä truecrimestä ja kadonneista käydyistä keskusteluista:
https://www.aamulehti.fi/uutiset/art-2000007429676.html?share=639562fbb08c010d1d520d94b3368216