Kirjoittaminen on vallankumouksellinen teko

Sitähän se tosiaan on! Monestakin eri näkökulmasta. Kirjoittamalla voidaan joko horjuttaa olemassa olevia valtarakenteita tai myötäillä niitä, usein kumpaakin yhtä aikaa eri tavoin. Dystopiat heijastavat omaa maailmamme, utopiat rakentavat sitä paremmaksi.

Ahmed Zaidanin runojen kohdalla tuo vallankumouksellisuus nousee esille siinä, kuka pystyy kirjoittamaan ja missä olosuhteissa. Zaidanin runokokoelman Kotimaa/Homeland runojen puhuja kirjoittaa runoja, jotka käsittelevät yhteiskunnallisia tabuja, vaikka se olisi kiellettyä. Tuossa kuvassa tiivistyy se raadollisuus, jonka itse olen kohdannut kirjoittamisessani: minä olen etuoikeutettu, koska pystyn kirjoittamaan. Sodan ja hengenvaarallisten olosuhteiden keskellä kirjoittamisesta tulee aivan toisella tavalla vallankumouksellista. 

Kirjoittaminen ei olekaan enää itsestään selvää.

Kokoelmasta

Zaidanin runokokoelma on toinen kustantamo Kitalta ostamani kirja. Toisen kirjan, Möykky/Rakkaus on vahva demoni, teemoja pohdin joulukuussa. 

Zaidanin kokoelma on harvinainen, sillä se on kirjoitettu kahdella kielellä, suomeksi ja englanniksi. Runot on suomentanut mielestäni mallikkaasti Kalle Niinikangas. Kahdella kielellä kirjoittaminen on jo itsessään nyökkäämistä varsinaisen aiheen, kotimaan, suuntaan. Jos ei voi lukea omalla kielellään tai edes englanniksi vieraassa maassa, moni asia jää pimentoon. Kielenkäyttö on vallankäyttöä. (Siksi esimerkiksi Ylen ratkaisu aloittaa somaliankielisten uutisten lähettäminen muiden uutislähetysten joukossa on tärkeää, ja herättänyt myös rasistien huomion)

Kirjassa kerrotaan tämän olevan Zaidanin kolmas runoteos, ja sen myös huomaa. Hän on löytänyt oman näkökulmansa, oman tapansa kirjoittaa. Kielikuvat ovat teräviä ja koskettavia. Näkökulmat rehellisiä ja uudentuntuisia. Kauniita runoja, todellakin.

Kotimaa

Kuten nimestä huomaa, runojen teemana on kotimaa. Zaidanin vahvuus on hänen mutkattomalta tuntuva suhtautuminen kotimaan ajatukseen. Nykyään kulttuurintutkijoiden piirissä puhutaan ylirajaisuudesta, jota Zaidanin runot hyvin kuvastavat. Yhä useampi meistä elää joko tahtomattaan tai tahallisesti usean eri kansallisvaltion alueella, ja yhä useampi rakentaa identiteettinsä globaalisista aineksista. Runoissa käydään niin Brysselissä, Irakissa kuin Suomen Turussakin. Kaikkia kolmea kuvataan kuin ulkopuolisena, hieman syrjästäkatsojana, mutta silti runon puhuja liittää kohteisiin omia tunteitaan ja muistojaan. Paikkoja kuvataan lämmöllä ja pienellä huumorilla.

Rasismiakin runoissa käsitellään taitavasti. Kysytään, mikä paikka on rasistilla, jonka alusvaatteet ovat Bangladeshista, autot Saksasta ja sikarit Kuubasta, mutta joka siitä huolimatta uskoo, että juuri hänellä on oikeus muurata muuri Meidän ja Heidän väliin? Tuossa kyseisessä runossa näkyy rasismin ja samalla kansallisvaltio-ajattelun mielettömyys: jokainen meistä elää jo nyt jollain tapaa ylirajallisesti. Samalla runosta voi bongata taitavaa kritiikkiä kulutusyhteiskuntaa kohtaan. 

Zaidan rikkoo runoillaan samanlaisia nationalistisia mielikuvia, joita rikotaan elokuvassa A Moment in the Reeds. Elokuvassa kaksi miestä rakastuu suomalaisessa kesämaisemassa, kesämökillä. Toinen miehistä on tullut Suomeen Syyriasta. Pian kesämökillä laitetaan suomalainen iskelmä soimaan, juoksennellaan heinäpelloilla ja puhutaan suomalaisesta rasismista. Kahden marginaalin kansalainen tekemässä juuri niitä asioita, joista suomalainen nationalismi koostuu - se alleviivaa huimasti, miten poissulkevaa nationalismi on. Se kysyy katsojalta: Miksi sinusta tämä tuntuu hassulta? Miksi syyrialainen miehistä tykkäävä mies suomalaisessa kesäyössä on niin vallankumouksellista?

Lopuksi

Vaikka yhä useammat elävät ylirajaista elämää, kansallisvaltion ajatus elää silti edelleen vahvana. Olen siitä surullinen, sillä en näe, että nationalismi osaisi olla "hyvä", vaikka monet yrittävät ajaa tietyllä tapaa positiivista isänmaallisuutta. Nationalismiin on sisäänrakennettu poissulkevuus. Ehkä Zaidanin kaltaisten runoilijoiden kautta kotimaa saa vähitellen uusia merkityksiä, uusia tapoja elää ja olla kotimaassa. 

On myös hyvä huomauttaa, että luen Zaidanin runoja, sekä tietenkin kaikkea muutakin kirjallisuutta, valkoisen, länsimaalaisen ihmisen näkökulmasta. En koskaan voi tietää, millaisia merkityksiä ne, joita rasismi koskee henkilökohtaisesti, liittävät runoihin. Ehkä siksi näkökulmastakin tuli kulttuurintutkijan ja kirjoittajan näkökulma.

Joskus tällainen etäännytetty näkökulma kuitenkin vain vahvistaa valta-asetelmia. Kun valkoiset ihmiset, me, etäännytämme rasismin omasta kokemusmaailmastamme ja piiloudumme akateemisten termien taakse, emme halua kohdata sitä totuutta, että myös me ylläpidämme sortavia rakenteita. Toisaalta halusin tuoda tähän erilaisia, kulttuurintutkimuksellisia näkökulmia ylirajaisuudesta. Toivottavasti onnistuin jotenkin tasapainoilemaan näiden kahden puolen välillä.

Ahmed Zaidan: Kotimaa/Homeland

Kustantamo Kita, 2020