Kuole nyt on surrealistinen, absurdi novelli kuolemasta ja kuolemisesta. Se on unenomainen tarina tulevaisuuden yhteiskunnasta ja siitä, mitä meille kuoleman jälkeen tapahtuu. Julkaisen sen jatkokertomuksena, ensimmäinen osa on luettavissa alta. Sisältövaroitukset: kuolema, maininta itsensä satuttamisesta (ei verta tms yksityiskohtia)

Kuole nyt (osa 1)

Luku 1

Sen piti olla vain leikkiä. 

Mainos pomppasi silmilleni ensimmäisen kerran sinä päivänä, kun riita kirjastoon vietävistä kirjoista levähti käsiin ja mukaan vedettiin niin anopit kuin entiset heilatkin.

“Mietit aina vain itseäsi, kusipää!” raivosin.

“Erotaan”, Kavaldy ehdotti ja nyhti merinovillaisesta neulepaidastaan nöyhtää. “Ota sinä kirjasi ja minä otan kissan.” 

Näytin kieltä miehelle ja nappasin mukaani kirjastoon palautettavat kirjat. Ulkona näpyttelin viestiä Haagralle. Analysoimme ystäväni kanssa jokaisen Kavaldyn eleen ja ilmeen ja mitä se saattoi tarkoittaa tai saattoi olla tarkoittamatta. Vihasin erityisesti sitä, kuinka Kavaldy sulki suunsa kesken riidan, seisoi mykkänä keittiössä ja tiesi, voi jumalauta, se äijä tiesi, etten voi sietää hiljaisuutta. 

Samassa puhelimeni ruudulle ilmestyi mustavalkoinen pop-up-ruutu. Se ponnahti esille muiden mainosten joukosta juuri mustavalkoisuudellaan ja selkeydellään. Muut mainokset oli kyllästetty neonväreillä ja pitkillä iskulauseilla. SYÖ ILMAISEKSI TÄNÄÄN tai Älä odota!!! Osta nyt! Jokainen niistä oli toinen toistaan värikkäämpi ja rehevämpi kuin ne olisivat kisailleet siitä, kuka saavuttaa mauttomuuden huipun nopeiten.

Mutta tässä mainoksessa ei ollut värejä eikä ärsyttäviä huutomerkkejä vaan pelkkä valkoinen tausta, johon oli mustalla, kirjoituskoneista tutulla teknisellä ja selkeällä fontilla kirjoitettu:

Kuole nyt. Klikkaa tästä.

Yhtä aikaa mainos nosti sykkeeni ja sai suuni vääntymään nauruun. Miten kuoleminen voisi olla vain yhden klikkauksen päässä? Sen oli pakko olla vitsi, mutta jokin koruttomassa viestinnässä ja mustavalkoisuudessa hermostutti minua. Kerroin mainoksesta Haagralle, joka naurahti ja totesi kuivasti: 

“Se on ihan feikki. Ottavat rahat ja jättävät sut elämään. Ei kukaan oo vielä keksinyt keinoa kuolla netissä.”

Päätin unohtaa pop-up-ruudun ja sen tuoman levottomuuden, mutta heräilin öisin Kavaldynin kuorsaukseen ja tuijotin mainosta yhä uudelleen. Ihan kuin algoritmit olisivat tajunneet, miten kiinnostunut olin, sillä puhelimeni päätti suoltaa kyseistä mainosta joka päivä niin, että jossakin vaiheessa se ilmestyi tunnin välein ruudulleni. Vähitellen minusta alkoi tuntua, että mainos muuttui hieman päivästä toiseen. Kirjaimien musteen väri vaihteli, ja kirjaimet harottivat eri tavalla riippuen vuorokaudenajasta. Kuin joku olisi joka kerta kirjoittanut mainoksen uudelleen vanhalla kirjoituskoneella, jonka musteet tulisi vaihtaa pian. 

Jossain vaiheessa aloin pitämään muistikirjaa siitä, milloin mainos ilmestyi ja miten voimakkaana kirjaimet näkyivät. Yritin löytää vihjeitä siitä, mikä taho mainoksen takana oli, mutta päädyin joka kerta umpikujaan. Kukaan netin syövereissä ei tuntunut tietävän, kuka mainostaja oli. Soitin jopa mainostilaa myyvälle firmalle, mutta he kieltäytyivät luovuttamasta asiakastietojaan. Toisaalta kanssani asioinut virkailija ei muistanut mainosta eikä löytänyt sitä edes tietokannoistaan.

Mutta kaikki oli vain leikkiä, eikö?

 

Luku 2

Olen kävellyt ehkä tunnin tai kaksi, kun eteeni avautuu ensimmäinen kaupungiksi tai kyläksi luokiteltava kortteli. Kaupunki muistuttaa niin paljon kaikkia muita kaupunkeja, että on vaikea sanoa, olenko ollut täällä aiemmin. Baareja joka toisessa kivijalassa. Vuokrataan-kylttejä tyhjien liikehuoneistojen ikkunoissa. Ketjukahviloita, lisää baareja, pieniä elintarvikekauppoja. Mikään ei erota kaupunkia toisista vastaavista, mutta jokin on kummallisesti pielessä. En tajua sitä ennen kuin näen ihmisten tappelevan baarin nurkilla. Miehet lyövät toisiaan loputtomalta tuntuvat ajan, potkivat ja sylkevät toistensa päälle...

ja sitten, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut, miehet kättelevät toisiaan ja lähtevät eri suuntiin omin jaloin, vaikka olen aivan varma, että tuollaisen verilöylyn jälkeen he eivät kykenisi astumaan askeltakaan. Yhdelläkään ei ole haavoja tai turvoksissa olevia neniä, yksikään ei linkuta vaan kaikki kävelevät pystypäin.

Yhtäkkiä kaikki iskeytyy päin naamaani. Muistan, että heräsin kullanruskealla pellolla ja lähdin kävelemään tietämättä minne mennä tai mistä olin tulossa. Kun katselen väkijoukkoa, tajuan, miksi kaikki tuntuu niin kummalliselta. Ihmiset laahustavat hitaasti katsomatta muihin ja ovat pukeutuneet kylmään syysilmaan sopimattomasti, shortseihin ja hellehatuihin. Samassa muistan, miksi päädyin pellolle. Se iskee kuin krapula ja kouristelee minussa niin, että joudun tyhjentämään kurkussani painavaa limaa kadun kulmaan kuin pahainen humalainen. 

Minä todella painoin sitä nappia. Olin tullut yliopistolta kotiin ja siivonnut limsatölkit ja likaiset sukat ja suklaapatukoiden kääreet ja lysähtänyt parahiksi sohvalle, kun Kavaldyltä oli tullut viesti.

“Sori, mul kestää. Viittitkö käydä kaupassa?”

Nousin ylös ja kaadoin kaikki muovikassiin tungetut limsatölkit Kavaldyn räikeän punaisten lenkkareiden päälle.

 

Luku 3

Kävelen ajatuksissani kaupungin laitamille ja istahdan joentörmälle. Kosketan joenuomassa virtaavaa vettä. Vesi soljuu sormissani enkä ole koskaan ollut niin helpottunut tuntiessani jotain konkreettista. Muistelen, vastaako kaupunki minkään uskonnon ajatusta kuolemasta. Olisi ehkä pitänyt kuunnella uskonnon tunneilla paremmin. Ei tämä ainakaan kristinuskon taivaalta, eikä toisaalta helvetiltäkään, näytä. 

Entä jos en olekaan kuollut vaan jumissa jossain toisessa todellisuudessa? Entä jos nappia painamalla ei ole päässyt kuolemaan vaan mustaan aukkoon tai rinnakkaistodellisuuteen? 

Tai vielä pahempaa: Jos olenkin päätynyt johonkin virtuaalisen todellisuuden toiselle puolelle, ja joku tuolla kaiken takana naureskelee minulle ja tyhmyydelleni? Vilkuilen ympärilleni ja yritän löytää jotain, mikä paljastaisi, olenko todella tässä vai pelkästään omassa olohuoneessani. Yritän löytää bugeja tai viivettä käsieni liikkeessä. Liikkuuko sormeni samaan aikaan, kun käsken liikuttaa niitä? Voisiko tuo ruohomätäs olla tietokoneen simuloima?

“Syöpä vai itsemurha?” kysyy ääni takanani. Vierelleni astelee leveään lierihattuun ja kynähameeseen pukeutunut nainen. Nainen on sitonut ruskeat hiuksensa nutturalle taakseen ja kohentelee hattua, joka pyörii vienossa tuulessa. Pyydän naista toistamaan kysymyksensä.

“Että kumpaan kuolit, syöpään vai itsemurhaan?” nainen kysyy ja horjahtelee korkeilla korkokengillään joenpengertä alas. “Ei kai noin nuori sydänkohtaukseenkaan kuole?”

“Oonko mä siis oikeesti kuollut?” kysyn. Nainen katsoo minua kuin ei tajuaisi kysymystäni ja naurahtaa. 

“Vai sittenkin auto-onnettomuus?” nainen tarinoi enemmän itselleen kuin minulle. “Noin nuori ja noin valmistautumaton kuolemaan. Pakko olla jokin kertarysäys.”

“Mut miks mä sit pystyn koskemaan tätä vettä?” keskeytän. 

“Miksi et pystyisi?”

Katselemme toisiamme hetken kunnes lähden kävelemään muukalaista kohti. Hän ei ehdi paeta, kun huomaa nyrkkini kohoavan, ja lyön häntä vatsaan. Tunnen, kuinka naisen pehmeä iho ottaa iskuni vastaan ja taipuu voimastani. Ilmekään ei värähdä naisen kasvoilla, ja vedän käteni hämmentyneenä takaisin.

“Taisit huomata jo maailmamme erikoisuuden”, nainen sanoo ja suoristelee rypistynyttä bleiseriään. 

“Mä en halua olla täällä”, kuiskaan. “Miten mä pääsen täältä pois?”

Nainen hymyilee ja pyörittelee päätään.

“Ei ole mitään mistä päästä pois”, hän sanoo. “Paitsi jos…”

“Paitsi jos mitä?”

“Paitsi jos tulit sen nettisivun kautta”, nainen paljastaa. “Mutta en olisi saanut kertoa siitä.”

“Mä haluun mun miehen takaisin. Auta mua.”

Nainen puree huultaan ja miettii. Viimein hän nyökkää kuin saisi ajatuksensa päätökseen ja osoittaa joen takana odottavaa metsää.

“Kävele seuraavaan kaupunkiin. Sieltä saatat löytää miehesi. Mutta varoitan sinua. Kuoleman kanssa ei kannata leikkiä.”