Luettua: Musta tulee isona valkoinen ja Miksi en enää puhu valkoisille rasismista
21.04.2021
Kuka tahansa, joka viettää loputtomasti aikaa ympäristössä, jossa kuulee vain kielteisiä asioita itsestään, alkaa väistämättä uskoa että minussa ei ehkä tosiaan ole mitään kaunista eikä vaalimisen arvoista.
Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen
Tämänhetkinen rodullinen arvoasteikkomme on epäreilu myös siinä, että sen muuttaminen on aina sälytetty alimpina olevien harteille. Rasismi on kuitenkin valkoinen ongelma. Se paljastaa valkoisuuden pelot, tekopyhyyden ja kaksoisstandardit. Se on valkoisen psyyken ongelma, joten ratkaisun avainten on löydyttävä valkoisilta.
Reni Eddo-Lodge: Miksi en enää puhu valkoisille rasismista
Tämän blogipostauksen teemoina ovat rasismi ja omaäänisyys. Omaäänisyys on vaikea sana, jota kuvataan valitettavasti usein vain silloin, kun joku nostaa esille normia rikkovia ajatuksia, aivan kuin normien mukaiset ajatukset eivät myös edustaisi omaäänisyyttä, subjektiivisuutta. Kuin normien mukaiset ajatukset olisivat objektiivisia totuuksia.
Mutta kovinkaan moni muu sana ei kuvaa näitä kirjoja paremmin. Kuten otsikosta voi huomata, tänään ääneen pääsevät kirjat, jotka kertovat rasismista ja identiteetistä. Koska itse olen valkoinen, tarkoituksenani ei ole analysoida kirjojen argumentaatiota, koska no, valkoiset saavat aivan liikaa tilaa rasismi-keskusteluissa muutenkin. Käytän valkoista etuoikeuttani tänään siihen, että nämä kirjat löytäisivät lisää lukijoita.
Jani Toivolan kirjassa Musta tulee isona valkoinen sekä Reni Eddo-Lodgen kirjassa Miksi en enää puhu valkoisille rasismista valkoisuus nousee heti esiin jo nimissä. Valkoinen lukija, eli minä, joutuu jo ensisilmäyksellä ottamaan jonkin suhteen omaan etnisyyteensä. Kirjojen nimet ovat nerokkaita, rakastan kirjojen nimiä, jotka jättävät kysymyksiä ilmaan. Miksi Toivola halusi lapsena valkoiseksi? Miksi Eddo-Lodge ei enää puhu valkoisille rasismista, ja voinko edes valkoisena lukea koko kirjaa?
Miksi rodullistetut ovat joutuneet miettimään omaa suhdettaan valkoisiin, mutta valkoiset eivät ole miettineet oman etnisyytensä merkitystä?
Kansitaiteessakin valkoisen ja mustan tematiikalla leikitellään, mikä tuottaa kauniin ja hallitun kokonaisuuden molempiin kirjoihin. Ne ovat itsessään jo todella kauniita kuvia.
Aloitetaan kotimaisesta Toivolan kirjasta:
Mikä? Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen (Siltala, 2016)
Mistä se kertoo? Näkymättömyydestä ja näkemisestä. Toivola sanoo alussa, ettei kirja ole omaelämäkerta, eikä se kuvaakaan Toivolan elämää alusta loppuun, vaan keskittyy tiettyihin teemoihin. Teemoja ovat ainakin kansanedustajaura, näyttelijän ura, haaveet isyydestä, seksuaalisuus ja suhde omiin vanhempiin. Kaiken taustalla on rasismin ja etäiseksi jääneen isän jälkeensä jättämät kysymykset. Kuka olen? Miksi olen olemassa? Miksi olen eri värinen kuin äitini?
Itselleni samaistuttavimpia kohtia olivat pohdinnat seksuaalisuudesta ja näkymättömyydestä, olenhan kokenut sitä oman sukupuoli-identiteettini kautta. Tuota näkymättömyyttä korostaa myös alun sitaatti. Miten ihmisestä voi kasvaa kokonainen ja ehjä, jos hän koko ajan kuulee haukkumista ja mitätöintiä?
Mitä se opetti? Toivolan viesti valkoisille on hiljaisuuden rikkominen. Jopa enemmän kuin suora haukkuminen, Toivolaa on häirinnyt ihmisten hiljaisuus. Kun kukaan ei anna sanoja identiteetille tai rasismille, miten siitä voidaan puhua? Hän kertoo, että haluaisi ihmisten lähestyvän vierasta, tuntematonta vaikka ei aivan tietäisi, miten vierasta tulisi lähestyä. Parempi olla hieman kömpelö kuin ohittaa toisen olemassaolo kokonaan.
Kirjassa on myös hyvää pohdintaa taiteesta ja representaatiosta. Toivola kertoo oppineensa, että usein hänelle tarjotaan näyttelijän töitä pelkästään ihonvärinsä vuoksi, jolloin hänen ihonvärinsä toimii vain "peilinä" valkoisten tekemisille. "Peilin tehtäväksi jää lähinnä reagoida hölmistyneesti muiden toimiin tai sanomisiin", Toivola kirjoittaa.
Mikä? Reni Eddo-Lodge: Miksi en enää puhu valkoisille rasismista (Gummerus, 2021)
Ilmestynyt alun perin englanninkielisenä Why I'm No Longer Talking to White People About Race, 2017. Suomentanut Saana Rusi.
Mistä se kertoo? Brittiläinen toimittaja Eddo-Lodge kyllästyi vuonna 2014 keskustelemaan rasismista ihmisten kanssa, jotka eivät koe rasismia, ja kirjoitti blogipostauksen, jonka nimestä tuli myöhemmin hänen kirjansa nimi. Hän oli kyllästynyt siihen, että valkoiset ihmiset puolustavat käytöstään ja loukkaantuvat, kun rodullistetut puhuvat rasismista. Toisin sanoen hän oli kyllästynyt siihen, että aina, kun puhutaan rasismista, puhe kääntyy nopeasti valkoisten ihmisten tunteisiin, pois oikeasta asiasta eli rasismista ja sen kohteista.
Niinpä syntyi kirja, joka kuvaa, miten rasismi on juurtunut brittiläiseen kulttuuriin ja mitä valkoiset voivat asialle tehdä. Kirjan alkupuolella kuvattu brittiläisen rasismin historia on hieman vaikeasti lähestyttävä suomalaisessa kontekstissa, mutta muuten kirja kuvaa monilta osin myös suomalaista keskusteluilmapiiriä.
Erityisen läheiseksi koin Eddo-Lodgen feminismin sisäänrakennettua rasismia koskevat keskustelut. Kirjan tässä osassa vilahtelee hyvin paljon termejä, jotka saattavat olla vaikeita ihmiselle, joka ei ole aiemmin lukenut feminismistä, mutta asiaan edes hieman perehtyneille keskustelu on mielenkiintoista. Länsimaalainen feminismi on keskiluokkaistunut ja valkoisten hallitsemaa, eikä Eddo-Lodge kaunistele asiaa.
Koska olen feministi ja valkoinen, kirja oli tältä osin hyvin opettava. (Hyvänä kotimaisena esimerkkinä feminismin ja rasismin vaikeasta kamppailusta toimii Me Naiset -radion aiheuttama kohu, kun he halusivat muuttua "monimuotoisemmaksi" mediaksi. Lopputuloksena oli valkoisista koostuvat pressikuvat, joita hehkutettiin monimuotoisuudesta. Voin kuvitella, että Eddo-Lodge pyörittelisi pressikuville silmiään.)
Mitä se opetti? Mitä se ei olisi opettanut! Huh, miten vahva ja suora puheenvuoro. Eddo-Lodge opetti, että rodullistetut eivät halua valkoisten pyörivän itsesäälissä. Rodullistetut eivät halua kuunnella valkoisten itkua, vaan he haluavat, että valkoiset tunnistavat etuoikeutensa ja ryhtyvät hommiin. Kuten alun sitaatissa sanotaan, loppupeleissä rasismi on valkoisten rakentama järjestelmä, jonka valkoiset voivat myös halutessaan purkaa. Kirjoittaja kuitenkin huomauttaa, ettei matka tule olemaan helppo tai lyhyt.
Suosittelen Eddo-Lodgen kirjaa niille, jotka tietävät jo jotain tasa-arvokeskusteluista. Kirjassa vilahtelee paljon termejä, joita ei selitetä, mutta työ opettaa myös tekijäänsä, ja asiat tulevat kyllä selviksi, vaikka kaikkea ei ymmärtäisikään.