On se viekas.

Mikään ei ole yhtä viekas kuin addiktin aivot, kun sinne on etanoli kerran asettunut asumaan. Sillä etyylialkoholi, primäärisiin alkoholeihin kuuluva väritön, tulenarka ja antiseptinen neste, on Billiä ja Robertia mahtavampi. Se löytää tiensä, se jaksaa odottaa. Sillä se tietää aina lopulta voittavansa.

Jarkko Tontti: Haava (s.146)

Haavan takakansitekstissä se jo todetaan: huumeriippuvainen Jemina kuolee ja häntä jäävät suremaan äiti Greta ja isä Johannes. Vuoron perään kukin kolmesta hahmosta saa puheenvuoron. Viimeisenä kelataan takaumana Jeminan viimeisiin hetkiin. 

Kaikilla kirjan kolmella hahmolla, äidillä, isällä ja tyttärellä, on omanlaisensa addiktio: isä on alkoholisti, tytär huumeriippuvainen ja äiti on addiktoitunut näyttämään täydelliseltä somessa. 

Kirjan jännitteenä toimii kysymys: Mitä Jeminalle oikein tapahtui? Oliko kuolema itsemurha vai tappoivatko esimerkiksi huumekaverit hänet? Miten Jeminalle rakas kaulakoru on päätynyt hänen kaverinsa kaulaan? Äiti syyttää huumekavereita, isä ei muista mitään alkoholinhuuruisesta illastaan, jonka hän vietti Jeminan kanssa. Alusta asti on kuitenkin selvää, että jotain omituista Jeminalle on tapahtunut. 

Hahmojen välisistä suhteista

Kirja on varsin lyhyt, vain vajaa 250 sivua, ja se on jaettu kolmeen osaan, joten kullekin hahmolle jää aika vähän aikaa sanoa sanottavansa. Siksipä Tontti on tehnyt viisaasti ja yrittänyt priorisoida sitä, mitä kaikkea kannattaa sanoa ja mitä ei.

Usein lapsen kuolemaa käsittelevissä kirjoissa kuvataan ensimmäistä shokkia ja siitä selviämistä, mikä Haavassakin näkyy omalla tavallaan, äidin ja isän eksyneenä hapuiluna, mutta ei yhtä vahvasti kuin monissa muissa kirjoissa. Vanhemmat kuvataan Jeminan huumesekoiluihin kyllästyneinä, jotka ovat jo odottaneet pahinta monta vuotta. Siksi shokkireaktio ei tule niin voimakkaana, jolloin Tontti voi ruveta kuvaamaan shokkia seuraavia tunteita. Esimerkiksi äiti on kyyninen ja etupäässä helpottunut siitä, ettei tarvitse enää pelätä lapsensa puolesta.  

Kirjan sekä juonellisesti että metaforisesti tärkeimmät hahmot ovat isä ja tytär, Johannes ja Jemina, jotka jakavat samanlaisen, kaiken nielevän riippuvuuden. Äiti Greta jää hieman varjoon, vaikka hänessäkin on paljon ammennettavaa ja samaistuttavaa. Hänen someriippuvuuttaan kuvataan aika pinnallisesti, ja se tuntuu vähän keinotekoiselta lisältä. Ajatus on silti hieno: kaikki hahmot ovat omalla tavallaan riippuvaisia ja eksyksissä elämässään.

Mutta kuten sanoin, kirjan tärkeimmät osuudet tulevat vasta äidin osuuden jälkeen, kun Johannes ja Jemina pääsevät ääneen. Mielestäni kokonaisen kirjan olisi voinut kirjoittaa jo pelkästään näiden kahden äänen välille, mutta ymmärrän myös äidin osuuden merkityksen. Äidin ja isän versioita eri tapahtumista voi vertailla ja nauttia Tontin sujuvasta ja nerokkaasta tavasta kuvata (jo aikaa sitten eronneiden) vanhempien välistä nihkeää ja vaivaannuttavaa kanssakäymistä. Voi kurkistaa ikään kuin tarinan molempiin puoliin, mikä on hykerryttävää ja hieno tehokeino.

Silti kaikkein tärkein tulee kirjan lopussa, kun Jemina pääsee ääneen takaumana. Mitä nuorelle naiselle tapahtuikaan? Mitä sen jälkeen? Loppu koskettaa ja saa ajattelemaan sekä huumeiden käyttäjien kehnoa sosiaaliturvaa että elämän hienovaraisuutta. Olisin jopa toivonut lisää pohdintaa siitä, miten ihmiseen vaikuttaa se, kun putoaa yhä uudestaan kaikkien hyvinvointivaltion portaiden läpi eikä saa apua. Se olisi kaivattu näkökulma asiaan.

Lopuksi

Kaiken kaikkiaan Haava on koskettava kuvaus riippuvuudesta, sen syntymekanismeista sekä siitä, miten vaikeaa on päästä riippuvuudesta eroon. Sekä Johannes että Jemina kuvaavat riippuvuuttaan surullisesti ja lannistuneina, molemmat ovat yrittäneet päästä eroon aineista useampaan kertaan siinä onnistumatta. Mistä löytää vielä jaksamista elää, kun päihteet ovat vieneet voiton?

Pidän Tontin kirjoittamistyylistä, siinä on yhtä aikaa jotain kevyttä ja painavaa. Hän kirjoittaa sujuvasti ja osaa kuvata hahmojen jännitteitä luontevasti. En ole aiemmin lukenut Tontin kirjoja, mutta tiedän, että hän on kokenut kirjailija, mikä näkyy itsevarmuutena. Sellaista itsevarmuutta tällainen aloitteleva kirjailija ihailee. 

Jarkko Tontti: Haava

Otava, 2021