Korkeasaaressa kalterit erottivat meidät (muista) eläimistä. - - Karhu katsoi minua kuin syyllistä. Sen valtava tummanpuhuva olemus viesti epäilystä. Silti jollain sanomattomalla tavalla tunsin, ettei hengitys lasin toisella puolen ollut lopulta kovin erilainen omastani. Tapa, jolla se oli asetettu esiin, minun katsottavakseni, aiheutti meissä kummassakin vierautta ja pelkoa. Oli olemassa syy, miksi emme seisseet maailmassa samalla puolen, ja se syy olin minä.

Yhden puun tuho on kirja ilmastokriisistä mutta ei ehkä sillä tavalla kuin useimmat muut. Se kertoo meille toki kamalia faktoja mutta keskittyy etupäässä (ehkä osin autofiktiivisen?) kertojan tunteiden kuvaamiseen ja siihen, millainen luontosuhde juuri kertojalla on. Romaanin kertoja lähtee Japaniin miettimään omaa luontosuhdettaan. Hän tiedostaa jo alussa lentomatkailun ja ekologisuuden ristiriidan mutta kokee, että jos jossain niin Japanissa hän pääsee lähemmäs todellista itseään.

Eihän se koskaan niin yksinkertaista ole, kuten huomataan kirjan aikana. Mutta paljon kertoja silti oppii matkan aikana - ja samalla lukija oppii tuntemaan useamman luonnosta ja eläimistä puhuneen filosofin ajatuksia. Kirja häilyykin tietokirjoittamisen ja kaunokirjallisuuden välissä, mutta asettuu kaunokirjallisuuden puolelle narratiivisuuden avulla.

Kauno- ja tietokirjallisuuden välimaasto on itselleni varsin mieluisa, ja tässä on hyvä malliesimerkki asiasta. Kirja ei tunnu "täydeltä" eikä se ahda lukijaansa täyteen nippelitietoa, vaan kirjailija ja kustannustoimittaja ovat saaneet aikaan hienon tasapainon juonen etenemisen ja tietokirjamaisten osuuksien välillä niin, että osuudet sekoittuvat iloisesti keskenään. 

Kirjan tietynlainen ydin on, että loppupeleissä ilmastokriisin pysäyttäminen on tunteen asia, ei järjen. Että ihminen ei toimi niin rationaalisesti kuin haluaa usein uskoa. Ja että ilmastokriisin pysäyttämisen avaimet ovat tunteissa ja niistä puhumisessa sekä niiden hallitsemisessa. Se, kuka hallitsee tunteita, hallitsee maailmaa.

Eli jos haluamme pysäyttää ilmastokriisin 1,5 asteen lämpenemiseen, tulee epäeettisten tuotteiden myyminen onnellisuuden ja ilon mainoskuvastolla lopettaa. Epäeettisimmät yritykset eivät saa enää psykologisesti hallita mieltämme, niin kuin ne nyt tekevät, jotta ostaisimme lisää heidän tuotteitaan. 

Kirja ei ole siis helppo kirja. Se ei tarjoa vastauksia läheskään niin paljoa kuin kysymyksiä. Se myös antaa ihmisestä varsin karun kuvan: ihminen on tuhovoimainen eläin, jolle on jopa luonteenomaista tuhota oman mukavuutensa takaamiseksi kaikki esteet tieltään. Mutta kyllä kirja mielestäni myös kuvaa sitä, miten ihminen voi muuttua. Miten tuhosta voidaan saada aikaan muutosvoima, jolla ihminen tiedostaa oman toimintansa ja muuttuu.

Yhden puun tuhossa on paljon opittavaa, luettavaa ja purtavaa. Olen iloinen, että ostin sen omakseni, jotta voin selata ja alleviivailla sitä miten haluan. Se sisältää niin paljon viisautta monilta eri tieteenaloilta, että ihan häkellyttää, kuinka Naukari on onnistunut saamaan sen niin luonnollisen oloiseksi.

Mutta yhden moitteen sanoisin vielä: ehkä joissain kohdin Naukari alleviivaa turhan innokkaasti ihmisen halua tuhota maailmaa. Esimerkiksi kun kertoja katsoo tubettajan videota, jossa tubettaja testaa Kiinasta ostettuja halpatuotteita ja sanoo "kyllä se on ihminen, joka tätä maailmaa hallitsee". Sanoisiko tubettaja oikeasti noin ja miksi? (Ja jos tämä perustuu tositarinaan niin huh!)

Katri Naukari: Yhden puun tuho

WSOY, 2021