Olen rasti kartassa, täplä pinnalla, mitätön, lähes näkymätön, niin kuin me kaikki olemme, sillä kaukaa ylhäältä katsottuna jokainen meistä katoaa. Avaruudesta näkee vain veden, meret, pilvet, pisarat jotka antavat maalle elämän, sinisen maapallon, erilaisen kuin mikään muu tuntemamme planeetta - -

Tämän kirjan jälkeen olen muuttunut hieman, tai oikeastaan aika paljonkin. Kirja ei ole erityisen lempeä tai lämmin vaan karu, inhorealistinen kuvaus lähitulevaisuudesta, mutta siinä on samaan aikaan jotain ajatonta ja koskettavaa. 

Kirja järisytti minut sijoiltaan.

Kirjasta

Maja Lunde on norjalainen kirjailija, joka on kirjoittanut kokonaisen sarjan ilmastonmuutos-teemaisia kirjoja, joista nyt lukemani Sininen on toinen. Kirjassa, kuten nähtävästi kaikissa Lunden ilmastoteemaisissa kirjoissa, liikutaan kahdella eri aikatasolla, Sinisessä tasot ovat nykyajassa sekä 2040-luvulla.

Nykyajassa yli kuusikymppinen, koko ikänsä ilmastoaktivistina toiminut Signe lähtee omalla veneellään, Sinisellä, kostamaan nuoruudenrakkaudelleen. Nuoruudenrakkaus Magnus on valjastanut Norjan erään kaupungin tunturin jääteollisuudelle. Signe tietää, että jää loppuu pian, ja tunturin riistämiselle on tultava loppu.

2040-luvulla David kamppailee tyttärensä ja itsensä takia vesipulan ja kuivuuden korventamassa Etelä-Euroopassa. David on kadottanut tulipaloa seuranneessa kaaoksessa vaimonsa ja toisen lapsensa ja on joutunut jättämään rutikuivan kotiseutunsa ja pakenemaan pohjoisempaan, kohti ns. "vesimaita" eli Pohjoismaita ja Britanniaa. He pysähtyvät pakolaisleirille, mutta elämä siellä alkaa päivä päivältä käydä tukalammaksi, kun vesi hiipuu ja ihmiset menettävät malttinsa. 

Kun David ja hänen tyttärensä löytävät hylätyn veneen, alkaa pakomatkan mahdollisuus nousta heidän mieleensä.

Järisyttävää ja kouriintuntuvaa kerrontaa

Vesi hallitsee teemana siis koko kirjaa, aina jäästä ja lumesta veneilyyn, meren suolaisuuteen ja kyyneliin. Puhdas, makea vesi on elämänehto, ilman sitä ihminen kuolee. Moni kirja, esimerkiksi kotimainen, Emmi Itärannan Teemestarin kirja, on pyöritellyt veden loppumista, mutta harva on onnistunut siinä niin hyvin kuin Lunde. Lunden Sinisessä ja Teemestarin kirjassa on paljon yhtäläisyyksiä, esimerkiksi kouriintuntuva ja koskettava kuvaus ihmisistä.

Kaikkein kipeimmin kirja koskettaa, kun David-isä yrittää pelastaa oksennustautiin sairastuneen tyttärensä. Kuten tiedämme, oksennustauti tappaa nopeasti ja helposti, jos ei pidä huolta nestetasapainosta - ja sitä on hyvin vaikea pitää, kun vesi on melkein loppu.

Isän taistelu oksentavan tyttärensä vuoksi on koskettavaa, tarina ja tapahtumat värähtelevät minussa - hätä siitä, ettei ole ketään, ei ole edes vettä, ei ole lääkäreitä, vessapaperikin on loppu, ei ole mitään millä pyyhkiä oksennusta, ei lääkkeitä. Se hätä on käsin kosketeltavaa, niin totta ja voimakasta kuin fiktio voi olla. 

Onnellisia pilkahduksia?

Harvoin mikään kirja on saanut minut tuntemaan näin voimakasta tarvetta itkeä. Harvoin olen toivonut onnellista loppua niin paljon kuin nyt. En välttämättä edes päähenkilöiden takia, vaikka totta kai heidänkin, mutta ennen kaikkea ihmiskunnan takia. Päässäni jyskyttää: Tämä on totta ihan pian, se ei ole edes dystopiaa. Lunden kirjassa mikään avaruusolento ei kaappaa ihmisiä eivätkä robotit manipuloi ihmisiä - tämä kaikki on totta ihan kohta, ja se hätä, joka kiirii minussa, on samaa hätää, jota David ja Signe tuntevat. 

Mutta kaikki kirjassa ei ole pahaa tai kamalaa. Erityisen kiitettävää olikin se, ettei Lunden ihmiset ole Kärpästen herra -tyylisesti toisiaan tappavia, verenhimoisia eläimiä, vaan esimerkiksi pakolaisleirillä on Punainen risti pitämässä huolta. Samoin toiset ihmiset ovat etupäässä toisilleen hyviä ja haluavat auttaa. 

Lunden positiivinen ihmiskuvaus antaa toivoa. Ehkä hän on halunnut sanoa sillä: meidän ei pidä luopua toivosta tai ihmisen hyvyydestä. Meidän pitää vain muuttaa maailmamme nyt, mutta me pystymme tekemään sen.

Maja Lunde: Sininen (alk.per. Blå)

Suom. Katriina Huttunen

Tammi, 2019