Ottaa kirja käteen ja saada selville, mitä se todella sisältää, on kuin tekisi sen lihaksi, toisin sanoen antaisi sille tiheyden ja paksuuden joita se ei ikinä enää kadota ja jotka siihen saakka olivat pelkkiä sanoja.

Ranskalaisella kirjailija-kustannustoimittaja Jacques Bonnetilla on kymmeniätuhansia kirjoja. Ne ovat hänen omien sanojensa mukaan vallanneet koko hänen asuntonsa, ja kirjojen rykelmä on vaikuttanut siihen, että hän on joutunut muuttamaan yhä uudestaan isompaan asuntoon mahtuakseen kirjojensa kanssa. 

Bonnetin kirja kertoo kirjoista. Siitä, miksi kirjoja luetaan ja miten eri aikoina ihmiset ovat kirjojaan lukeneet, tulkinneet ja keränneet. Bonnet kertoo, miten hän itse kirjojaan järjestelee ja mikä kirjoissa kiehtoo. 

Tartuin kirjaan, koska a) minua kiinnosti, mikä saa ihmisen omistamaan kymmeniätuhansia kirjoja, b) halusin prokrastinoida ja kirjoittamisen sijaan lukea kirjoista ja c) halusin jotain kevyttä luettavaa. Valitettavasti a-kohtaan ei Bonnetin kirjasta löydy selvää vastausta, mutta kirja on monella muulla tapaa mielenkiintoinen.

Kuin kuuntelisi tarinointia

Bonnetin kirja on mielenkiintoinen juuri Bonnetin itsensä takia. Voin kuvitella hänet puhumaan ystävien kanssa kirjoista viisi tuntia putkeen, juomaan viiniä ja välillä syömään runsaita illallisia. Hän on varmasti puhelias ja eksyy joka kerta syvälle kertomiinsa tarinoihin niin, ettei kukaan muista, mistä hän aloitti - ei edes hän itse. Mutta se ei haittaa, koska tarinat ovat mielenkiintoisia.

Samanlainen tunne tulee kirjaa lukiessa. Kuin olisi kuuntelemassa Bonnetin soljuvaa tarinan kerrontaa. Kirja vilisee viittauksia ja siteerauksia eurooppalaisiin kirjailijoihin, niin klassikoihin kuin minulle aiemmin tuntemattomiin. Niihin tuntuu jopa tukehtuvan välillä, mutta Bonnet nostaa lukijan lopulta tarinan suosta ja esittelee lopputuleman, kas näin, tähän pisteeseen hän halusi lukijan viedä. 

Luin kirjan yhden päivän aikana (ehdin kirjoittaa tämän blogipostauksenkin samana päivänä). Kirja on siis varsin lyhyt ja kevyt.

Kirjassa kuvataan hämmästyttävän vähän kirjoja fyysisenä, konkreettisena esineenä. Niiden hajuja ja materiaalia. Sitä, miten eri materiaalit vaikuttavat lukukokemukseen (suomalainen runoilija Susinukke Kosola puhuu tästä usein opettaessaan runoutta). Ei myöskään juurikaan pohdita sitä, mitä kirjoille tapahtuu, kun ne lahoavat, hajoavat. Tulipaloista kylläkin kerrotaan, siitä, miten musertavaa on katsoa, kuinka oma kokoelma palaa.

En tiedä alkuperäisteoksesta, mutta ainakin suomennettuun versioon on tehty sellainen kirjanmerkkinauha, mitä näkee esim. Raamatuissa ja muissa vanhemmissa kirjoissa, ja millä voi merkitä, missä kohtaa kirjassa on. Se on hieno viittaus vanhoihin kirjoihin. Se on juuri sitä fyysisyyttä, jota kirjoista kertovalta kirjalta voi odottaa. Se tuo arvokkuutta ja jonkinlaista ryhdikkyyttä, vakavuutta kirjaan.

Pakko omistaa?

Kirjassa ei myöskään paneuduta siihen, miksi oikeastaan haluamme omistaa kirjoja. Kirjoja ylistetään, niiden lukemista ylistetään, mutta ei pysähdytä sen äärelle, miksi haluamme omistaa kirjoja - miksi emme tyydy lainaamiseen? Bonnet kyllä kiertelee asiaa todeten esimerkiksi "tuntuisi että pyyhin menneisyyteni pois", mikäli hän poistaisi kirjoja kokoelmistaan. Eli jonkinlainen pelko siitä, ettei itsestä jää mitään jäljelle, jos ei ole konkreettisia todisteita siitä? 

Toinen vaihtoehto sille, miksi ihmiset haluavat omistaa kirjoja (sen lisäksi toki, että he lukevat niitä): Kirjat edustavat lukijansa tai keräilijänsä oletettua lukeneisuutta, sivistystä. Ne ovat, kuten Bonnetkin eri yhteydessä sanoo, enemmän kuin osiensa summa, koska ne kertovat vierailijoille jotain kirjojen keräilijästä. Kun katsomme kirjahyllyä, uskomme, että kirjojen omistaja on viisas. 

Bonnetkin erottelee itsensä "kuolevaisista", toki leikkimielisesti, mutta erottelu on silti olemassa. Kuolevaisuudella voidaan samaan aikaan tarkoittaa sekä niitä "normaaleja", jotka eivät kiihkoissaan keräile kirjoja, tai sitten 

Bonnet käyttää "taviksista" myös sanaa viaton. Viattomat vierailijat kyselevät häneltä aina samat kysymykset nähtyään hänen kymmentuhatpäisen kirjastonsa. (Oletko lukenut kaikki, Kuinka monta niitä on jne.). Viattomuus kuvastaa tuota ajatusta siitä, että tavalliset ihmiset ovat säästyneet tältä repivältä intohimolta. Viattomat eivät tiedä mitään siitä intohimosta, joka pakottaa keräämään kirjoja. 

Kevyt ja viihdyttävä kokonaisuus

Bonnetin kirja on kevyttä kesälukemista ihmiselle, joka haluaa kuunnella ranskalaisen kustannustoimittajan jutustelua. Se ei syvenny kovinkaan syvälle omistamisen tai keräämisen ytimeen, mutta tarjoaa paljon hauskoja yksityiskohtia.

Jacques Bonnet: Kirjaston henget 

Suom. Jyrki Kiiskinen

Tammi, 2011 (alkper. 2008)