Sofia. Meillä on nyt tässä todellinen ongelma. Sinä olet tullut tähän kirjaan töihin, sillä minä en tänne omana itsenäni kelpaa, en oman ikäväni jakajaksi - etkä sinä saa sanaa suustasi. Niin kuin en minäkään ole saanut.

s. 125

Julia Virkkusen Salassa pidettävä on (mikäli oikein ymmärsin) ainakin osittain autofiktiivinen teos oman lapsen kuolemasta. Siitä pahimmasta asiasta, jonka vanhempi voi kokea. Vaikka kirjaa kuvataan takakannessa pienoisromaaniksi, minä laittaisin tämän kuitenkin proosarunouden kategoriaan. Koska sitä tämä mielestäni on: tarinassa ei ole varsinaista juonta eikä kronologiaa, ja se tuntuu tajunnanvirtamaiselta runouden ja proosan sekoitukselta.

Lukija huomaa heti jo alussa erikoisen kertojaratkaisun: kirjassa on kertoja, Julia, sekä joku toinen äiti, joka on myös menettänyt lapsensa ja jonka nimi on Sofia. Julia yrittää jatkuvasti taivutella Sofiaa puhumaan, mutta Sofia on niin surunsa murtama, ettei pysty siihen. 

Kertojaratkaisu ei aivan aukea heti, eikä varmasti ole tarkoituskaan. Kahden naisen väliset suhteet jäävät vielä kirjan loputtuakin osin hämärän peittoon, enkä tiedä, oliko tarkoituskaan tietää naisten suhteista yhtään enempää. Mietin kuitenkin, viekö kertojien ihmettely huomiota liikaa itse surulta. Toisaalta kertojien keskinäinen metakeskustelu on nerokas kerronnallinen ratkaisu ja vetää lukijaa puoleensa. Tästä esimerkkinä toimii postauksen alun siteeraus.

Yhteiskunnalta salassa pidettävä suru

Kirjan nimi viittaa mielestäni siihen, että suomalaisessa yhteiskunnassa surun kuuluisi olla salassa, äärimmäisen yksityinen, eikä sitä saisi levitellä. Surun tuominen julkisesti esille tuntuu vastaanottajasta vaivaannuttavalta. Tunnistan tämän itse varsin hyvin. Ainoa avoimen raastavasti surusta kertova suomalainen kaunokirja, joka tulee mieleeni, on Katriina Huttusen Surun istukka. Siinä suru ei ole mikään ohimenevä hetki tai parantumiskertomus vaan koko kirjan läpi kulkeva, lukijansa mukaan ottava tunne. 

Ihan niin kauniiseen kuvaukseen, jota Surun istukassa on, ei Salassa pidettävä yllä, mutta paljon samaa kirjoissa on. Oman lapsen menetys on suurin kuviteltavissa oleva suru, eikä siihen suruun aika auta, sen tekevät molemmat kirjat selväksi.

Virkkusen kirja kertoo myös surun medikalisoitumisesta ja medikalisoimisesta. Virkkusella on selkeä oma kantansa esimerkiksi surun lääkitsemiseen sekä psykiatriseen apuun. 

Parhaimmillaan tuulettaessaan tunteita

Salassa pidettävä olisi kaivannut hieman enemmän kielen hoitamista ja huoltamista: kirjan kieli on tajunnanvirtamaista sekä hyvässä että pahassa, ja joissan kohdin toisteisuus ja liiat kin-kaan-päätteet häiritsevät lukukokemusta.

Uskon kuitenkin, että kirja on loistavaa vertaistukea niille, jotka ovat itse kokeneet lapsensa menetyksen. Parhaimmillaan kirja on silloin, kun kertoja (ja Virkkunen) antaa palaa, nostaa kierroksia ja antaa kaiken vihan ja surun tulla - silloin, kun vieraskoreus lukijan ja hahmojen välillä poistuu ja jäljelle jää loputon, raaka suru.

Julia Virkkunen: Salassa pidettävä

Basam Books, 2021