Taantuvan tasa-arvon kirkko on esseekokoelma Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nykytilanteesta ja sen suhteesta tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen. Kirjan kirjoittaminen alkoi vuonna 2018, kun naisten pappeuden hyväksymisestä tuli kuluneeksi kolmekymmentä vuotta. Sen lähtökohtana on kysymys: Voiko tasa-arvo ja evankelis-luterilainen kirkko kuulua yhteen?

Kirjan kirjoittajat ovat pappeja, uskonnon opettajia ja kirkon maallikkojäseniä. Kirjoittajiin kuuluvat esimerkiksi tuomiorovasti Satu Saarinen, nuorisotyönohjaaja Helena Kauppila ja feministiteologiasta väitellyt Anni Tsokkinen. Kirja koostuu neljästä eri osasta, Naisille kuuluva pappeus, Kirkkoon mahtuu vain kaksi sukupuolta, Keitä varten kirkko on? ja Tämän päivän ja huomisen kirkko. Kirjan alkuun ja loppuun on koottu kaunokirjallisempia esseitä, joista moni on hyvin henkilökohtaisia ja intiimejä. Kirjan keskellä on kaksi tieteellisempää artikkelia, jotka tuovat jämäkkyyttä ja ryhtiä kirjan rakenteeseen.

Ensimmäinen osa kertoo nimensä mukaisesti naisten pappeuden historiasta ja heidän tämänhetkisestä tilanteestaan. Toinen osa keskittyy sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja niiden moninaisuuteen kirkossa. Kolmas osio ei ole samalla tapaa selkeärajaisesti fokusoitunut kuin muut osat. Sen teemana on pettymys nykyiseen, patriarkaaliseen kirkkoon. Se sisältää kirjan kaikkein herkimmät ja koskettavimmat artikkelit. Neljäs ja viimeinen osa luotaa katsetta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuuteen. Siinä käsitellään niin ruumiillisuutta ja kehollisuuden tärkeyttä kirkossa kuin sitä, miten kirkon tulisi olla tulevaisuudessa joustavampi. 

Kipuileva kirkko

Vaikka jo kirjan nimessä ja takakannessa puhutaan kirkon tasa-arvon taantumisesta, itse en kirjasta tätä huomannut. Taantumuksesta tällä nimellä puhuvat vain pari artikkelia, ja nekin ottavat asian esille ikään kuin itsestäänselvyytenä. Esimerkiksi lopussa pappi ja järjestöjohtaja Minna Mannert kertoo tasa-arvon taantumuksen juontavan juurensa laajempaan yhteiskunnalliseen kriisiin, mutta hän ei kerro, missä tuo tasa-arvon taantumus näkyy.  

Ehkä olen niin vaikuttunut kirjan artikkeleista, että toivon ja uskon nimenomaan tasa-arvon saavan jalansijaa kirkossa, enkä siksi näe taantumusta. Kirjan artikkeleista saa sen kuvan, että evankelis-luterilainen kirkko on kipuilemassa ja tasapainoilemassa konservatiivien ja liberaalien välillä. Kirkko on menossa hitaasti (tosin melko epävarmasti) kohti yhdenvertaisuutta. Kuten pappi Henna Salo sanoo artikkelissaan, tilanne on muuttunut vain siten, että epäkohdat ovat nousseet äänekkäämmin esille, ei niinkään, että niitä olisi ollut ennen 2000-lukua vähemmän tai enemmän.

Silti koko kirjan viimeinen lause tuntuu utopistiselta, ja sellaiseksi se on varmaan tarkoitettukin: “Entä jos kirkko olisi tulevaisuudessa tasa-arvon edelläkävijä?”

Herkkyys on kirjan vahvuus

Taantuvan tasa-arvon kirkko tuo mielestäni kaivattua herkkyyttä tasa-arvokeskusteluun. Kirjan henkilökohtaiset kertomukset tytöttelystä, vähättelystä ja syrjinnästä ovat koskettavia. Esimerkiksi kirkon maallikkojäsenten Outi ja Aino-Maija Elonheimon artikkeli siitä, kuinka he ovat joutuneet kokemaan homovihaa omassa kotikirkossaan, valaisee hyvin sitä, mistä oikein puhutaan, kun puhutaan samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä. Puhutaan ihmisistä ja ihmisten välisestä rakkaudesta, ei jostain “niistä” tai “muista”.

Mielestäni kirja on samalla vastalause sille, että artikkelin kirjoittajien tulisi olla kivikasvoisia ja luetella faktoja, jotta heidät otettaisiin tosissaan. Kirja antaa tilaa ihmisten omaäänisyydelle ja tunteellisuudelle. Se näyttää, että tunneperäinen kokemus voi olla yhtä valaiseva ja tärkeä kuin faktojen kertominen. Se ei tarkoita, että faktat unohdettaisiin, vaan niiden rinnalle nostetaan toinen yhtä tärkeä elementti.

Taustalla monessa tekstissä on hätä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenkadosta. Esimerkiksi pappi Eeva-Kaisa Rossi toteaa, että yhä useammat suomalaiset hakeutuvat uushenkisyyden pariin. Samalla hän toivoo, että henkisyys ja kehollisuus olisivat samalla tavalla yhtä evankelis-luterilaisuudessa kuin joogassa. Hänellä on sama toive kuin monella muullakin kirjan kirjoittajista: Kirkon tulisi muuttua joustavammaksi. 

Toinen tärkeäksi nouseva teema on pettymys. Erityisesti kirjan kolmas osio kuvaa, kuinka kirkon aktiivit ja muut sen lähellä olevat ovat kyllästyneitä ja pettyneitä kirkon hitaaseen kehitykseen. Kolmannessa osassa kuullaan esimerkiksi herkkä, proosan ja esseen rajoja rikkova teksti Kirje kirkolle: Tänä iltana irrotan otteeni sinusta. Siinä kirkon maallikkojäsen Tiina Kristoffersson puhuttelee kirkkoa ja yrittää pysyä kirkon luona, vaikka se tuntuu vaikealta.

Taantuuko kirkko?

Jos kirjassa esitellyt näkemykset kantavat pidemmälle ja saavat jalansijaa laajemminkin kuin feministiteologien piireissä, näyttää tulevaisuus tasa-arvon suhteen valoisalta. Mutta on varsin ymmärrettävää, että monet kirjan kirjoittajat ovat pettyneitä ja turhautuneita nykytilanteeseen, joka tuntuu pysyvän paikoillaan vuodesta ja jopa vuosikymmenestä toiseen. 

Rehellisyys, henkilökohtaisuus ja herkkyys tekevät Taantuvan tasa-arvon kirkosta kokonaisen, ehyen kirjan. Pettymys ja ilo, toivo ja epätoivo vuorottelevat kirjoittajien esseissä. Esseet näyttävät, kuinka vaikeaa on välillä rakastaa Kristuksen kirkkoa, kun se ei tunnu rakastavan takaisin. 

Taantuvan tasa-arvon kirkko

Toim. Anni Tsokkinen

Kustantamo S&S, 2019