Sisältövaroitus: Sekä kirjassa että tässä postauksessa puhutaan kuolemasta suoraan. En kuitenkaan käy läpi kuolemien yksityiskohtia, mutta kirjassa niitä kyllä käydään.

Ei unohdu koskaan - Henkirikoksen jäljet on Elina Välimäen tietokirja henkirikoksen uhreiksi joutuneista, heidän lähimmäisistään ja siitä, millainen prosessi kuolemasta syntyy. Kirjan alkupuolella on koottu läheisten tarinoita, kun taas kirjan loppupuolella on asiantuntijapuheenvuoroja aiheeseen liittyvistä teemoista, esimerkiksi traumasta, vertaistuesta, oikeusprosessin etenemisestä ja rikosuhripäivystyksestä. 

Koko kirja on kirjoitettu taidolla ja huolellisesti. Välimäki on osannut tasapainotella tunteiden ja tiedon kanssa, osannut koota uhrien omaisten tarinoista koskettavia ja informatiivisia. Useimpia omaisia hän on haastatellut useampaan kertaan, useampana vuotena, ja tämä perehtyminen näkyy. Kirjaan haastatelluista tulee itsellekin läheisiä. On selvää, että Välimäki on työssään taitava. 

Läheisten tarinat koskettavat

Suurin osa tarinoista on äitien kertomuksia kuolleista lapsistaan. Kertomukset ovat rankkoja, melkein liian rankkoja, joudun jokaisen kertomuksen kohdalla pitämään taukoa. Tuntuu kohtuuttomalta, että äidit ovat särkyneet lopullisesti eivätkä koskaan palaa ennalleen. He vain joutuvat rämpimään tässä maailmassa, joskus helpommin, joskus huonommin. Kaikki toistavat samaa asiaa: Tästä surusta ei selviydytä.

Samaa on sanonut Katriina Huttunen kirjoissaan Surun istukka ja Mustaa valoa, joissa hän käsittelee tyttärensä itsemurhaa. Hän ei kykene eikä haluakaan selviytyä, selviytyminen on tässä tapauksessa täysin väärä ja hyödytön sana.

Onneksi tarinoista löytyy myös ilon kohtia. Vaikkei elämä palaa enää ennalleen, elämässä voi silti olla ilon aiheita. Vertaistuki nousee yhdeksi merkittäväksi asiaksi monelle omaiselle. 

Asiantuntijatekstit valottavat taustaprosesseja

Tarinoiden jälkeen tulevat asiantuntijatekstit. Tarinoihin verrattuna ne ovat kliinisiä, mikä tasapainottaa tarinoiden tunteellisuutta. Kliinisyydestään huolimatta ne eivät ole kuitenkaan kylmiä tai kovia vaan juuri sopivan etäännyttäviä, jotta lukija ehtii purkaa lukemaansa. 

Asiantuntijoiksi on saatu häkellyttävän laaja joukko eri alan tietäjiä: niin oikeusprosessiin perehtyneitä poliiseja, psykologeja, teologeja kuin vertaisiakin. Löysin myös uuden yhdistyksen, jonka olemassaolosta en ollut tiennyt: Huoma ry:n, joka tukee juuri henkirikoksen uhreiksi joutuneiden läheisiä. Omassa tekstissään Huoman (silloinen) toiminnanjohtaja kuvaa vertaistuen voimaa. 

Kirja vaatii ja antaa

Tämä on varmasti yksi rankimmista kirjoista, joita olen elämässäni lukenut. Omaisten kohtalot koskettavat minua syvälle luihin ja ytimiin saakka. Olen niin pahoillani, tekisi mieli sanoa. Olen niin pahoillani koko ihmislajin puolesta, että ihmiset tappavat toisiaan. 

Kirja on henkisesti vaativa, mutta se antaa myös mielettömän paljon. Tarinoiden ja ammattilaisten tekstien välinen tasapaino tuntuu sopivalta, ne täydentävät toisiaan. Moni saman kokenut saa tästä varmasti vertaistukea, kunhan on siinä vaiheessa toipumisessaan, että kykenee vastaanottamaan toisten tarinoita.

Olen tammikuussa aloittanut sosionomin opinnot, ja tavoitteenani olisi erikoistua juuri mielenterveysalalle - tätä kirjaa suosittelisinkin erityisesti mielenterveysalalle hakeutuville tai siellä jo toimiville, ikään kuin täydennyskoulutuksen tueksi. (Kirjassa nimittäin kuvataan myös pieleen menneitä kohtaamisia ammattilaisten kanssa, joista kannattaisi itse kunkin sote-alalla työskentelevän ottaa oppia.)

Elina Välimäki: Ei unohdu koskaan - Henkirikoksen jäljet

PS-kustannus, 2017