Kolme sarjakuva-albumia, kolme erilaista lähestymistapaa mieleen, terveyteen ja sairaanhoitoon. Kirjoja yhdistää se, että jotain on järkkynyt, mennyt sijoiltaan, pois paikoiltaan. Oli se sitten mieli tai aivojen verenkierto. 

Memento mori, Tiitu Takalo (WSOY, 2020)

Kun palkittu sarjakuvataiteilija saa nuorena aivoverenvuodon, hän joutuu kohtaamaan sen, ettei olekaan horjumaton ja kuolematon. Kun ensijärkytyksestä on toivuttu ja kuntoutus alkanut, ei mieli osaakaan enää tehdä sitä, mitä hän on aina tehnyt: piirtää sarjakuvia. Se kuvaa hoivaa, hoitoa ja parantumista kauniilla tavalla. 

Olin melko varma, että olisin tänne blogiin teoksesta joskus jotain kirjoittanutkin, mutta en löytänyt sitä enää. Teos ei siis ollut minulle uusi, mutta halusin palata siihen, niin syvän jäljen se ensimmäisellä kerralla teki. Memento moria pidetään Tiitu Takalon tähänastisen uran pääteoksena, eikä ihme: se on vaikuttava, koskettava kuvaus Takalon omasta kamppailusta terveytensä kanssa. 

Ensimmäisellä lukukerralla muistan kiinnittäneeni huomiota siihen, kuinka kliinisesti, välillä kylmästikin hoitajat ja lääkärit Takaloa kohtelivat. Kuinka hän tunsi välillä itsensä omien sanojensa mukaan räsynukeksi, jolla ei ollut itsenäisyyttä eikä itsemääräämisoikeutta.

Toisella lukukerralla huomio kiinnittyi hoivan ja hoidon lämpimään, kauniiseen puoleen: Siihen, kuinka kauniisti Tiitun ja hänen puolisonsa Mikon välistä rakkautta ja huolenpitoa kuvataan. Siihen, kuinka jo yksi yksittäinen ystävällinen ja lämmin hoitaja voi helpottaa sairaan oloa. Siihen, kuinka Tiitu kuntoutusprosessinsa aikana pystyy reflektoimaan omaa elämäänsä ja toteamaan: Hän on tehnyt sittenkin oikeita valintoja elämässään ja on varsin onnellinen. 

Katkenneita lankoja - Tarinoita työuupumuksesta (Atena, 2020)

Sarjakuva-antologia kerää sarjakuvataiteilijoiden piirtämiä tarinoita työuupumuksesta. Sen ovat toimittaneet Anssi Vieruaho ja Karoliina Korhonen. Osa sarjakuvista perustuu omakohtaisiin kokemuksiin, osaan taiteilijat ovat tehneet tiedonkeruuta.

Jännittävästi sekä tässä että äskeisessä Takalon teoksessa käsitellään työtä: sitä, kun ei pystykään tekemään työtä. Kun on luonut itselleen identiteetin, joka pohjautuu työn tekoon - ja kun työtä ei voikaan tehdä, ajattelee itsensä arvottomana ja laiskana. Nämä kaksi teosta resonoivatkin hyvin keskenään, sillä ne paljastavat molemmat tarinoita töiden ulkopuolelta. Kun keho ei enää jaksa, tai kun keho ei muuten kykene tekemään työtä. Eikö ihminen olekaan arvokas vain olemalla, vaikkei tekisikään töitä?

Osa sarjakuvista on ehkä liiankin samanlaisia keskenään. Uusia näkökulmia loppuunpalamiseen ei enää juuri tule kirjan loppupuolella. Ehkä se ei haittaa, ehkä se päinvastoin korostaa sitä, kuinka samanlaisia tarinat työuupumuksesta ovat riippumatta alasta, ammatista tai persoonasta. Selvästi yhteiskunnassamme on jotain pahasti pielessä, kerta ihmiset toisensa perään palavat loppuun samalla, kuluttavalla ja traumatisoivalla tavalla. 

Armo, Emmi Valve (Asema kustannus, 2017)

"Hulluudesta ei ollut taiteelleni mitään etua. Minusta ei tullut taiteilijaa sen takia. Vaan siitä huolimatta." Emmi on jo lapsesta asti oppinut, että hänen sisällään elää jotain, joka upottaa hänet uudestaan ja uudestaan ahdistuskohtauksiin. Niissä hän kokee, että häntä revitään, tai että hän sulaa. Hän kohtaa nuoruudessaan väkivaltaa ja traumaattisia tapahtumia - ja samaan aikaan yrittää hakea itselleen apua.

Myös Emmi Valveen kirjan Armo olen lukenut aiemmin. Se on surullinen, mutta ei säälivä, teos Emmin nuoruudesta. Se on surullinen siinä mielessä, että se kuvaa psykiatrista hoitoa varsin karusti: kukaan ei tunnu kuulevan Emmin hätää, tai ottavan häntä tosissaan.

Toisaalta teoksessa on myös muunlaisia sävyjä. Etenkin loppua kohden Emmi alkaa vähitellen parantumaan, näkemään värejä ympärillään. Koska kirjan kertoja kertoo tapahtumia nykyhetkestä käsin, välähtää kirjassa myös itsemyötätuntoa, kun nykyhetken Emmi analysoi menneisyyttään. Ehkä sen takia kirja ei sääli tai voivottele. Se ikään kuin toteaa asioiden laidan, hieman surullisena ja varmaan pettyneenäkin siitä, miksi asioiden piti mennä näin vaikeaa kautta. Mutta silti armollisena menneisyyden itselleen.

Nykyhetken Emmi tietää, ettei olisi voinut itse vaikuttaa asioihin. Hän vain sairastui - eivätkä mielenterveyden sairaudet ole itse valittavissa.