Nainen imettää vauvaa saunassa. Heitetään löylyä. Pestään toisten selkää, vihdotaan. Ja keskustellaan. Yle Areenassa nähtävillä oleva Savusaunasisaruus kertoo kaveruksista, jotka saunovat keskenään perinteisessä savusaunassa. Luin sen voittaneen palkintoja Euroopan filmifestivaaleilla, joten kiinnostuin. Ja kuinka positiivisesti yllätyinkään.

 

Dokumentin ydinteemana on ruumiillisuus ja kehollisuus. Teema näkyy niin käsiteltävissä keskustelunaiheissa kuin kuvailmaisussa: Saunassa istutaan alastomina, paljaina, haavoittuvaisina. Keskustellaan siitä, millaista on elää vulvallisena. Millaista on, kun sukupolvesta toiseen naisten ja muiden vulvallisten kehoja on kritisoitu, miltä tuntuu synnyttää, miltä tuntuu seurata oman lapsen kuolemaa. Mitä haavoja keho kantaa, mutta toisaalta myös sitä, mitä iloja elämän varrelle on osunut. Osa teemoista on raskaitakin. Haluan varoittaa etukäteen ainakin siitä, että dokumentissa keskustellaan raiskauksesta aika yksityiskohtaisesti.

 

Kaikkia teemoja käsitellään rauhallisesti, antaen aikaa jokaiselle tarinalle, jokaiselle kertomukselle. Jokaiselle ilolle ja surulle. Välillä itketään – ja nauretaan.

 

Dokumentti nojaa vahvasti virolaiseen ja suomalais-ugrilaiseen kansanperinteeseen. Se on väkevä, kaunis kuvaus perinteiden siirtymisestä. Jos sitä ei olisi tehty niin rauhallisesti ja kauniisti, saattaisi osa kuvauksista tuntua kliseisiltä, ainakin suomalaisen näkökulmasta. Mutta dokumentissa on vahva aitouden tunne. Maanläheinen tunne. Vahva autenttisuuden tunne. Tunne siitä, että kukaan saunoja ei esitä mitään vaan perinteet aidosti jatkavat olemassaoloaan, luontevina. 

 

Kaiken kaikkiaan dokumentista jää rauhallinen, syvä tunne. Vaikka keskustelavat aiheet osittain ovatkin rankkoja, rauhallisuus ja toisaalta saunomisen tuoma maanläheisyys tasapainottaa.