Julkaisen tässä toisen eli viimeisen osan novellistani Kuole nyt. Ensimmäiseen osaan pääset klikkaamalla tästä.

Tiivistelmä ekasta osasta: Jaigur-nimisen nuoren naisen kännykkään ilmaantuu outo mainos, jossa luvataan, että mainosta klikkaamalla kuolee. Eräänä päivänä Jaigur kyllästyy riitelemään miesystävänsä kanssa ja klikkaa painiketta. Hän kohtaa kuolemassa toisenlaisen todellisuuden ja tajuaa, ettei mainos ollut pilaa. Siitä alkaa matka, jonka aikana nainen haluaa kaikin keinoin päästä takaisin elävien joukkoon - ja miesystävänsä Kavaldyn luo.

Sisältövaroitukset: kuolema, maininta itsensä satuttamisesta (ei verta tms yksityiskohtia)

 

Luku 4

Sora ratisee sandaaleideni alla. Pimeys on saartanut tämän todellisuuden, ja yhä harvemmin törmään matkallani ihmisiin. Kaukaisuudessa pilkahtelevat valot paljastavat asukkaiden sulkeutuneen koteihinsa yöksi. 

Jos tässä todellisuudessa kello kulkee samaan tahtiin minun maailmani kanssa, olen viettänyt kuolleena yli vuorokauden. Kahdenkymmenenneljän tunnin aikana Kavaldy on ehtinyt löytää ruumiini (onko minusta edes jäänyt sitä?) ja ne perhanan limsatölkit lattialta. Hän on kutsunut poliisit ja äitini ja isäni.

Luulevatko he, että olen karannut? Että olen kuollut huumeiden yliannostukseen? Ruokamyrkytykseen? Tunteeko Kavaldy syyllisyyttä vai vihaa vai yhtä mustaa, tyhjää tunnetta kuin minä nyt? Tyhjyys kumisee sisälläni kuin silloin yläasteella, kun kaikki luokan tytöt olivat vuorokauden ruokalakossa. En muista, kuka sen keksi ja kuka sen lopetti, mutta muistan vanhempien vihaiset katseet, kun opettaja soitti kotiimme huolissaan. 

Ehkä vatsani tyhjyys onkin nälkää, tajuan. Pitääkö minun tässä maailmassa syödä?

Olen kävellyt kolmen eri kaupungin poikki ja tarkastanut niistä jokaisen löytämättä jälkeäkään ulospääsystä. Itku kovertaa reittiään kurkustani ja tuntuu kuin voisin minä hetkenä hyvänsä rojahtaa maahan väsymyksestä ja huutoitkeä.

Neljäs kaupunki kohoaa edessäni. Se on isompi ja vilkkaampi kuin aiemmat näkemäni, lähes suurkaupungin kokoinen. Into puskee viimeisin voimin väsymyksen alta ja saattelee minut kaupungin lähiöön. Hiki on kuivunut ihooni kiinni ja hiukset karkailevat ponnarin alta. En välitä niistä enkä tapaamieni ihmisten varoituksista.  

“Älä etsi miestäsi, unohda hänet”, jokainen, jolta kysyn tietä mieheni luokse, vastaa. “Et halua löytää häntä.”

Huitaisen varoituksen sanat hikipisaroiden mukana t-paitani hihaan ja kävelen päättäväisesti pitkin lähiön uinuvaa katua. Mietin, mistä aloittaisin etsintäni ja tajuan samalla, kuinka mahdoton tehtävä on. Kaupungissa voi olla kymmeniä lähiöitä ja kiivas, tiheään asuttu keskusta. Pitäisikö minun oikeasti etsiä jokainen sopivan ikäinen mies käsiini? Vai pitäisikö etsiä uloskäyntiä, jotain salaista porttia?

Into ja väsymys, epätoivo ja toiveikkuus vuorottelevat mielessäni, kunnes näen pitkän miehen astelevan luokseni. Punaiset lenkkarit, löysät farkut ja merinovillainen neulepaita – tuo ei voi olla kukaan muu kuin Kavaldy! Kiihdytän askeleitani ja mitä pidemmälle tulen, sitä varmempi olen siitä, että olen löytänyt mieheni. En muistele vanhusten varoituksia enkä kynähameisen naisen painavaa äänensävyä vaan kaappaan miehen kainaloon. 

“Kavaldy!” huudahdan ja otan miehen kasvot käsiini. Hän tuijottaa minua rauhallisena ja räpsyttelee silmiään. Intoni laimenee, kun huomaan, ettei hän tunnista minua. 

“Ootko sä Kavaldy, Kavaldy Huigenson?” kysyn ja mies vastaa myöntävästi. 

“Mä tässä, sun oma Juigur, sun oma kultasi”, sopertelen miehelle ja silitän hänen poskeaan. 

“Nimeni on Kavaldy Huigenson mutta en tunne ketään Juiguria, pahoittelen”, Kavaldy vastaa ja työntää minut hellästi luotaan. “Anteeksi, minun pitää mennä. Perheeni odottaa.”

“Hei, älä mee, kerro mitä tää on”, huudan miehelle ja tartun tätä hihasta. Mies ei onnekseni närkästy aggressiivisuudestani vaan hymyilee minulle yhtä säälivästi kuin kynähameinen nainen aiemmin.

“Taidat olla uusi täällä?” hän arvaa. “Et nähtävästi ole kuunnellut ohjeita.”

Kun kysyn, mitä ohjeita hän tarkoittaa, mies huokaisee.

“Kai tiedät, että se Kavaldy, jonka olet oppinut tuntemaan ja josta näemmä välität, en ole minä?” hän selittää. “Minä olen Kavaldy ja yhtä aikaa en ole. Olen hänen unihahmonsa. Sinäkin olet jonkun unihahmo, ehkä sisaresi tai äitisi. Katso itseäsi. Pukeutuisitko itse noin jos saisit valita?”

Katsahdan alaspäin housuihini ja toden totta, huomaan vasta nyt, että päälläni on sama pyjama, jota muistan käyttäneeni ala-asteella. Minni Hiiri -kuviot vaihtelevat pinkkien sydämien kanssa.

“Olemme jokainen hieman vääristynyt versio todellisuuden versiostamme. Niin kuolema toimii. Kun kuolemme, siirrymme toisten uniin. Minäkin olen, noh”, mies virnistää ja levittelee käsiään. “Olen entisen aviopuolisoni unessa. Siinä unessa minä olen hänen aviomiehensä.”

“Ja unessa fysiikan lait eivät toimi”, täydennän miehen puheita. “Ja kaikki kaupungit näyttävät tutuilta mutta silti oudoilta.”

“Juuri niin”, Kavaldy myöntää. “Elävät eivät sitä tiedosta, mutta heidän unissaan kuolleet saavat elää. Mutta anteeksi, nyt minun täytyy kiirehtiä. Vaimoni tarvitsee minua.”

“Kulta”, lipsautan ja punastun. “Tai siis Kavaldy. Miten mä pääsen täältä pois, takaisin oman Kavaldyni luokse?”

“Tajuathan, että minä olen tässä vain koska sinun maailmasi Kavaldy on kuollut?” mies selittää kärsivällisenä. Kestää tovin, ennen kuin tajuan, mitä mies sanoi. 

“Ei, eieieie”, soperran epätoivoisena. “Miten, miksi?”

“Valitettavasti siihen en osaa vastata”, mies pyytää anteeksi. “Ehkä hän on riistänyt itseltään hengen lemmentuskissaan, ehkä jäänyt auton alle huolimattomuuttaan.”

“Miten mä korjaan tän kaiken, on kai täällä jokin keino päästä pois?” riipun miehen hihassa kiinni. 

“Kuolemaa ei voi korjata”, mies sanoo ja lähtee kulkemaan poispäin. 

“Mä tulin sen nettisivun kautta!” huudan miehen perään ja näen, kuinka hän pysähtyy. 

“Sinun ei kuuluisi tietää siitä”, mies hämmentyy.

“Miks en saisi? Mitä mun pitää tehdä, jotta pääsen pois?”

“Et kuullut tätä sitten minulta”, mies sanoo. “Mutta jos todella haluat pois, kannattaa kokeilla samaa väylää mistä tulitkin.”

 

Luku 5

Tyypertyneenä jatkan matkaani. En olisi halunnut päästää miestä lähtemään, olisin halunnut takertua hänen neulepaitaansa ja roikkua siinä, olisin halunnut, että hän silittää edes viimeisen kerran hiuksiani ja kuiskaa edes viimeisen kerran:

“Jaigur-muruni.”

Edes koska minä pyydän. 

Joudun nielemään kyyneleeni ja kaiken äsken saamani tiedon, vaikka samalla kyseenalaistan koko matkanteon järkeyden. Mitä olen etsimässä? Jos Kavaldy on tosiaan kuollut, miksi vaivautuisin etsimään ulospääsyä? Tajuan, etten tiedä, mitä minua omassa maailmassani odottaa, jos edes pääsen sinne. Onko maailmani muuttunut niin, etten enää sovi sen raameihin? Istahdan suljetun ostoskeskuksen oven eteen ja itken. Rintojeni kohdalla Minni Hiiri virnuilee kuin tietäisi kysymyksiini vastauksen mutta ei haluaisi paljastaa niitä. Karjun läpi nukkuvan kaupungin, kunnes ääneni on aivan käheä. Rauhoitun vasta, kun tajuan, että kerrostalot yläpuolellani kuuntelevat karjuntaani säälistä hiljaisina.

 Pyörittelen mielessäni erilaisia vaihtoehtoja, joista osa on vähemmän viehättäviä. Jos tarkoitus on kuolla uudestaan, niin kuin uskon miehen sanojen tarkoittavan, pitäisikö minun viiltää ranteeni auki? Siitä ei ole mitään hyötyä, enhän vuoda verta tai tunne kipua. Miten voi kuolla maailmassa, jossa ei voi kuolla?

Viimeisillä voimillani kapuan ylös ja suuntaan sinne, mistä kajastaa kirkasta valoa. Saavutan suurkaupungin keskustan. Värikkäät neonkyltit kertovat kaupungin elävän yön sykkeessä, ja hetkeksi tunnen liukuvani tuttuun opiskelijaelämään, johon kuuluivat pitkälle aamuyöhön kestäneet bileet ja kummallisen kuuloiset drinkit kämäisissä baareissa. 

Vaihtaisin sen kaiken, jotta saisin Kavaldyni vuorokaudeksi vierelleni.

Yhtäkkiä huomaan suuren kyltin, joka ilmoittaa nettikahvilan olevan auki ympäri vuorokauden. Silloin tajuan, mitä minun tulee tehdä. Astun diskovaloilla koristeltuun kahvilaan ja luikertelen kassahenkilön huomaamatta vapaalle koneelle. Näyttö on kolmion muotoinen ja näppäimistössä kirjaimet ovat eri tavalla, mutta osaan kuin osaankin kirjoittaa sillä. Haen kymmenillä eri hakusanoilla löytämättä oikeaa ja silmäilen samalla kassalla istuvaa naista koko ajan valmiina ponnahtamaan pystyyn.

Viimein löydän haluamani. Mietin kolme sekuntia, mihin päätökseni voisi johtaa, kunnes klikkaan painiketta, jossa lukee:

Kuole nyt.